Arriving in Koenji

Ensimmäinen kuva Nekotalosta Koenjista, jossa majoitumme siis seuraavan 23 päivän ajan. Fiksummat voivatkin tästä järkeillä, että perille ollaan saavuttu ja ihan yhtenä kappaleena, joskin lähemmäs 40 tunnin matkustamisen jälkeen keho huutaa hoosiannaa kunnollisen unen ja ravinnon puutteesta. Koska tuskaisia matkakertomuksia on aina hienoa lukea (etenkin itse jälkikäteen), kirjoitellaanpa vielä sananen matkan lopputaipaleesta, tuo edellinen postaus kun oli vielä suhteellisen optimistinen ja toivoa täynnä Moskovan kentällä vietetyn yön jälkimainingeissa.

Tiivistettynä voisi sanoa, että oikeastaan 22,5 h odottelu ei ota nupista viime kädessä sen enempää kuin vaikkapa 9 h jatkolennon venailu. Jossain vaiheessa iskee kuitenkin se vääjäämätön hetki, jolloin aika ei yksinkertaisesti kulu ja epätoivo valtaa mielen. Meidän kohdallamme tämä kohtalon kellonlyömä osui johonkin keskipäivän paikkeille, kun tajusimme ettei koko pirun kentältä (tai no ainakaan niistä terminaaleista, joissa hiipparoimme) voi ostaa lainkaan suolaista naposteltavaa. Elimistö menee aika nopeasti sekaisin unen- ja ruoanpuutteesta, jota ei valitettavasti voi venäläisittän suklaalla ja kossulla loputtomiin paikata (näiden kahden vientituotteen lisäksi Sheremetyevo tarjoaa toki mm. korneja meripihkakoruja ja aivan käsittämättömiä matkamuistoja). Alun positiivinen yllätys kentästä vaihtui siis aika pian yleiseksi aggressiivisuudeksi maailmaa kohtaan viimeistään siinä vaiheessa, kun nöyrryimme TGI Friday'siin vatsantäytteen toivossa ja saimme ehkä maailman kalleimmat, tajunnanräjäyttävän voimakkaassa limeliemessä uitetut salaatit. Mitä helvettiä hei!

Tunnit tästä eteenpäin tuntuivat siis matelevan entistä hitaammin kello kahdesta eteenpäin. Jossain välissä sitä löytää itsensä jonkinlaisesta aikajatkumoparadoksista, jossa ei pahemmin enää tiedä missä tai kuka on, tai ainakaan miksi. Jälkikäteen tarkasteltuna kokemus näyttäytyy mahdollisena, muttei mitenkään optimaalisena tai edes toivottavana matkustusvaihtoehtona, ja kieltämättä paluumatkan odottelu kaihertaa jo etukäteen mielessä. Ensimmäisestä kerrasta on kuitenkin otettu paljon oppia, niistä ehkä tärkeimpänä tietysti erilaisten suolaisten snacksien roudaamisen mukaan Japanista käsimatkatavaroissa. Ja enempi uni, se vois olla aika protip.

Muutoin Aeroflot oli kuitenkin positiivinen yllätys aika lailla kaikin puolin, sillä odotin lentoyhtiön toimintaa vähän etukäteiskauhulla muiden pelottelujen vuoksi. Kone ei ollut supermoderni mutta ajoi asiansa, ja viihdettä riitti kyllä uutuusleffoista vanhoihin klassikoihin, peleihin ja musiikkiin. Ruokatarjonnasta vastasivat lähdön jälkeinen lounas (kanasalaatti alkupalana, osterikastikkeessa nuudelia ja kanaa pääruokana, suklaamustikkakakkua jälkiruokana) sekä aamiainen (joko omelettia tai täytettyjä lettuja), eli vatsan sai täyteen helposti. Kuin lohdutuksena kenttäcreepperöinnistä meillä oli myös kahden hengen vierekkäiset paikat ilman huolta ulkopuolisista, enkä muista koko lennolta yhtään itkevää vauvaa. Koko 9h 20 min lento Naritan kentälle sujuikin aika lailla silmänräpäyksessä, koska emme tainneet saada katsottua kuin muutaman jakson Simpsoneita ennen kuin uni vei voiton. Aika epämukavaa tuolissa kääntyilyä ja hyvän asennon etsimistähän se olikin (puhumattakaan turbulenssiin heräämisestä, on aina hienoa herätä ajatellen "apua nyt mä kuolen, missä hitossa mä olen"), mutta pakko siinä on ollut nukkua välissä koska en muista olleeni hereilläkään näitä yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta.

Koska paikkamme olivat myös hyvin lähellä koneen etuosaa, sujuivat viralliset toimitukset immigrant controllista tullitarkastukseen käden käänteessä ja ilman pahempaa jonottelua. Myös Helsingissä mukaan tuupatut laukut saapuivat onnellisesti perille, eli Aeroflot toimitti kyllä koko 490e arvosta sen mitä lupasikin noin itse käytännön asioiden osalta. Kentältä etsimme itsemme Shinjukuun vievään junaan, jonka aikana luvattu sääennuste osoittautui todeksi poikittaisella kaatosateella, mutta onneksi jäätyämme yhden ylimääräisen junanvaihdoksen jälkeen Koenjin asemalla ei enää satanut. Itse majapaikkakin löytyi ohjeiden avulla kätevästi, vaikka tässä vaiheessa fiilis jo valmiiksi hikisissä vaatteissa oli suhteellisen saunamainen. Asetuttuamme kumpikin suuntasi vuorotellen suihkuun, ja nyt elämän suurimmat kysymykset ovat: nukkuako vaiko käydä ostamassa vielä juotavaa? Omalla kohdalla voin ehkä sanoa, että jos käyn edes hetkeksi vaakatasoon, päättää keho tämän puolestani. Koenjista, sen alueesta ja Nekotalosta itsestään on luvassa lisää avautumista siis myöhemmin! -A