Wednesday, August 29, 2012

The Tokyo Conclusion: what to miss, what not to miss

Tätä kirjoittamaan aloittaessa boardingin alkuun on kolmisen ja puoli tuntia, eli voiton puolella ollaan ja kohta kutsuu armas kotimaa. Mitkään ylistyssanat eivät ehkä riitä kuvaamaan tätä euforiaa, joskin kieltämättä Housen parissa on saanut kulumaan viimeiset 8h aika näppärästi. Hyvin riittää onneksi aikaa listata vielä päätöspostaus kolmen viikon Japaninreissu tiivistämään, eli Asiat, joita tulee Tokiosta ikävä sekä Asiat, joita ei tule Tokiosta ikävä, kommentaarilla höystettynä. Pidemmittä puheitta asiaan siis:

Asiat, joita tulee Tokiosta ikävä

  • persikkavesi / white water / mansikkamaito
  • edullinen ruoka
  • Donki / Daiso / 100 jenin kaupat
  • mielenkiintoiset pukeutujat katukuvassa
  • pukeutumisen vapaus ilman nurkkahuutelijoita
  • nopeat, toimivat junat
  • crepet
  • purikura
  • halvat ihonhoitotuotteet / drugstoret
  • letturullat
  • kaupungin valot illalla / Odaiba
  • shoppailumahdollisuudet
  • maisemat / luonto
  • Shibuyan spuge
  • mangamies Koenjissa
  • Closet Child
Persikkavesi/mansikkamaito Haluisin tietää, mikä tää japanilaisten fiksaatio on persikoihin? Ne on kaikkialla ja mitään tuotetta et saa ilman, että siitä on persikkaversio (Fanta Peach, PERSIKKAVESI HALOO). Persikka on makuna yks mun ehdottomista suosikeista vesimelonin jälkeen. En tiiä mikä siinä on, mutta en oo varmaan ikinä juonu niin paljon vettä kolmen viikon aikana, kun nyt. Vettä meni helposti 2l päivän aikana ja ei ollu edes tuskaa/paskaa. Päätin, että ottasin tavaks tän veden juomisen Suomessakin, mutta jo nyt ton perus veden litkiminen on ollu aika epämielyttävää ja epäilen jo lupaukseni pitämistä, kuhan täältä pers- Moskovasta pääsen kotiin. Ja sit se mansikkamaito. MISTÄ EDES ALOTAN. Vaikka oonkin laktovammanen ollut since ala-aste, en oo ikinä antanu sen olla millekään esteenä ja odotin innolla pääseväni kulauttamaan tätä litkua kurkusta alas. Käy helposti ruuan kanssa, käy jälkkärinä ja ihan muuten vaan, kun tekee mieli jotain hyvää, niin pysty vain ostamaan 89jenin maitotönksän (jota en koskaan suomessa tee koska yäk normimaito) ja hujauttamaan sen 500ml huoletta alas. Asiaa autto ehkä ne faktat, että se on vaaleanpunaista ja maistuu oikeesti mansikalle, eikä maidolle. En tiedä mitä enää ees selitän, Airinin ei pitäs antaa mun selittää ruuasta!! -K

Donki, Daiso &100 jenin kaupat ovat siis Japanin vastine erilaisille tarjoustaloille, mutta triplasti kaikin puolin parempia. Jos sadalla jenillä tarttuu mukaan niin uusi pyykkikori kuin kulmakynä, on itsestäänselvä että ns. välttämättömien pakkotavaroiden shoppailu painottuu näihin. Petollisia, kun koriin kerää kamaa ajatuksella "no jos viel tää ja tää ... ja ehkä tääki viel." - A

Näitä jään ite kaipaamaan ehkä eniten. Tahtoisin hamstrata kotiin vaikka mitä kivaa, ja tarpeellista roinaa (söpöstä, pinkistä mustekalakuivaustelineestä persikan muotoisiin tiskirätteihin) parin euron hintaan. Osaan olla tosi pihi tämmösten asioiden kanssa, ja kotonakin tappelen viimeseen asti semmosten asioiden kanssa, mitä pitäs ostaa. Noista ois voinut vaan raahata kasseittan kaikkea ihanaa mukana ja kodin esteettisyys ja söpöys ois noussu yli 9000! -K

Mielenkiintoiset pukeutujat katukuvassa viittaa siihen paljon puhuttuun tokiolaisten kaduntallaajien vaatetuksen monimuotoisuuteen, joka saattaa ilmetä hyvin hienovaraisilla tavoilla. Kulmilta bongaa joo edelleen lolitoja yms katumuotia edustavia ernuja, mutta vaatteiden yhdistely kauttaaltaan on hyvin mielenkiintoista seurattavaa aina Koenjista Shibuyaan. Toisinaan nämä tietysti hukkuvat siihen enemmistöön eli valkokaulustyöntekijöiden mereen, mutta ohikulkijoiden stalkkailu voidaan palkita monilla tavoin. - A

Rakastan tuijotella ihmisiä. Ja vielä ihan röyhkeesti. Mitä mielenkiintosemman näkönen, sitä varmemmin jään tuijottamaan ja ihailemaan. No joo, en ehkä kuitenkaan niin, että se tyyppi huomais mun tuijottamisen, mutta Suomen katukuva tarttis niin paljon enemmän rohkeampia ihmisiä. -K

Pukeutumisen vapaus ilman nurkkahuutelijoita liittyy paljolti ylläolevaan; kyse ei ole siitä, etteivätkö ihmiset tuijottaisi jos vastaan tulee vihreäkeesinen punkkari tai koko vaatekaappinsa ylleen nykäissyt spede, mutta etenkin Suomen välittömään "rakentavaan kritiikkiin" tottuneen on vaikea sisäistää huutelun puutetta. Todistimme muutamaankin otteeseen erilaisia asukokonaisuuksia, joissa ei tiettyjen elementtien (verkkosukkahousut, pitsi, bustier) johdosta voisi Helsingissä astua viittä metriä kotiovelta kuulematta ensimmäisiä huoritteluhuutoja, mutta Tokiossa tulee aidosti fiilis että pukeutumiseen on hauska satsata ilman sitä väistämätöntä "naapuripubin sepi kertoo vähän mielipidettään ulkonäöstäsi"-lisää. - A

What she said -K

Crepet Tässä on taas yks asia, mitä en tajua miten me Suomalaiset ei olla tuotu tämmöstä omille markkinoillemme? Englannissakin oli Yorkissa semmoinen ihan perus, yhden hengen ständi, joka leipoi siinä ulkoilmassa crepen jos toisen halukkaille. Me tykätään letuista, mansikoista, kermavaahdosta, kakusta ja kaikesta muustakin, mitä sinne väliin voi tunkea. Harkisten vakavasti perustavani crepeliikkeen vielä joskus. Kuinka hemmetin iso hitti tää voiskin oikeasti olla! Mulla ois puolet markkinoinnin koulutuksesta takataskussa, pitäs varmaan käydä hakemassa loput ja ruveta miettimään alan vaihtoa... -K

Purikura tuntuu joskus vähän väistämättömältä pahalta: tottakai sitä tulee otettua, mutta viime kädessä voi aina pohtia kuinka monta kuvaa omasta naamastasi tarvitset. Parhaimmillaan purikura onkin muistona erityisestä päivästä tai tapaamisesta kavereiden kanssa. RIP Kaisaniemen kämäset koreakoneet :/ - A

Tämä, lähinnä just niiden päivän hauskojen muistojen taltioimiseen ihmisten kanssa. Joo, onhan normaalit kamerat parempia siinä, mutta niissä kopeissa on vaan sitä ~jotain~. Se, että voit koristella ne ja kirjottaa siihen jotain tuubaa ja sen jälkeen iskeä vaikka lompakkoon ja katella myöhemmin esim. bussissa, kun on huono päivä. Ei vaan oo parempaa fiilistä. Kuinka moni oikeasti plärää läpi facebookissaan/koneellaan kansioitaan? -K

Halvat ihonhoitotuotteet / drugstoret ovat enemmänkin Katjan alaa, mutta huomasin kyllä ostelevani itsekin enemmän läpällä erilaisia mustapäänpoistoliuskoja ja kasvomaskeja ihan vain alhaisen hinnan vuoksi. Kyllä näilläkin mielisi enemmän läträä ja läikyttää jos ei pitäisi aina vähintään kymmentä euroa erilaisista tököteistä pulittaa kuten Suomessa tuntuu olevan... - A

Miksi Suomi ei ole keksinyt vielä mustapäälaastareita OIKEESTI?! Tilasin Englannissa asustellessani näitä ekaa kertaa ja siis.. what has my life been before these things!! Nytkun BB cream on tullut markkinoille, toivon sormet ristissä iltaisin, että nenälaastaritkin tulisivat joku kaunis päivä. Ihon hoito on tärkeetä, mutta katsokaa kun maksan 20e 35ml putelista jotain rasvaa jonka "pitäs auttaa". -K

Kaupungin valot illalla / Odaiba on itsessään syy, miksi matkustaa edes kerran eläessään Tokioon. Onhan se nyt vaikuttavaa, kun miljoonakaupunki kylpee valoissa, ja erityismaininnan ansaitseekin tästä johtuen Odaiba. Vaikea sanoa miksi itselleni jäi tuo kävelymatka pimenevässä illassa niin vahvasti muistiin, kenties osaksi lämpimän kesäillan vuoksi, mutta vähintään yhtä henkeäsalpaavat olivat kyllä näkymätkin. Pimeässä loistavat asiat ovat parasta ikinä, ja tällaisista kiinnostuneille Tokio tarjoaa elämyksiä kyllä olan takaa. - A

Shoppailumahdollisuudet: vaikka kuinka väittäisi tulevansa Tokioon vain kulttuurielämysten perässä, saa elää aika itsensä ympäri kääntyneenä jos ei myönnä kaupungin käsittämätöntä shoppailutarjontaa. Oli sitten kiinnostunut vaatteista, harvinaisten LP-levyjen keräilystä tai vaikka eksoottisista veitsistä, pääsee Tokiossa kyllä aika vikkelään rahoistaan eroon (kunhan tietää oikeat paikat, joista etsiä). Tavaranpaljous on melkein pyörryttävää, mistä johtuen kannattaakin aina kysellä etukäteen esimerkiksi tarkkoja tuliaistoiveita esittävältä, mistä näitä nimenomaisia tavaroita mahdollisesti löytyy. "Jossain jos tulee Tokiossa vastaan" kun on aika laaja käsite tämänkokoisessa kaupungissa... - A

Tää on mulle vähän semmonen 50/50 keissi. En oo varma onko tää hyvä vai huono asia. Joo, löytyy paljon kaikkea mitä tutkia ja ostaa ja pärähtää vain sisään johonkin random liikkeeseen ja löytää sieltä jotain ihan uskomattoman hienoo. Mut silti tuntuu kans, että liikkeet tavallaan toistaa itteään ja niitä on ehkä jopa liikaa. Vai onko se vaan niin, että on pelkkiä samoja liikkeitä eri mainostarroilla? -K

Maisemat / luonto: näitä pääsisi varmasti todistamaan mittavammin Tokion ulkopuolella, mutta jo miljoonakaupungissa on mahdollista törmätä kauniiseen luontoon sekä etenkin maisemiin. Pari kertaa katselimmekin haikeina ohi jääviä juna-asemia, jotka oli rakennettu erilaisten virtausten yhteyteen tai muutoin paljastivat auetessaan todella vaikuttavia näkymiä. Ja onhan se suurkaupungin betoniviidakon horisontti tietty myös itsessään siisti, ei siitä mihinkään pääse. - A

Shibuyan spugeen emme törmänneet kuin kerran, mutta herra teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen haahuillessaan Hachiko-patsaan lähimaastossa like a bau5. Kyllä noin hienosta parrasta pitää antaa kunnioitusta ja paikka tällä listalla! - A

Toinen kerta minulle kyllä! Musta näin kyseisen herran myös vuonna -08/09. -K

Mangamies Koenjissa on toinen vastaava urbaanin elämän sankari, mutta tällä kertaa paikallisessa mittakaavassa. Meitä käveli nimittäin valehtelematta triljoona kertaa Koenji Streetillä vastaan nuorimies, jonka silmät olivat liimautuneet sarjakuvakirjaan kesken kävelyn. Varmaan tämäkin tuntee kyseisen kadun nyppylät niin tarkasti, ettei katsekontaktille muun vastaantulevan liikenteen kanssa ole lainkaan tarvetta... - A

Paitsi se kerta kun se tulikin ILMAN mangaa vastaan!!! SHOKKU -K

Closet Childia tulee ikävä, ei käy kieltäminen. Omalla tavallaan tietty hyvä, että ko. käytettyjä brändivaatteita myyvä pulju jää jatkossakin houkuttamaan minua vain netissä, mutta vähän saan vääntää itkua sen EMS-postituksen vuoksi. Ihan vähän vaan. - A

Asiat, joita ei tule Tokiosta ikävä
  • ihmisten kyvyttömyys huomioida ympäristöä
  • ihmiset jotka ei osaa kävellä / HITAAT IHMISET SATAN 666
  • kaskaat / rääkyvä lintu
  • helle
  • kimittävät ja kiekuvat eukot
  • TV & sienikampaus
  • haastatteludubbaus
  • ruuhkajunat
  • kuulovauriot arcadeissa ja ostoshelveteissä
  • Nekotalon portaat + bambu
  • kierrätyspäivät
  • hyttyset
  • futonit tatamilla + tyynyt
  • ei korttimaksuoptiota
  • vessapaperi
  • nuudelit
  • sisäänheittäjät
  • aikaero
Ihmisten kyvyttömyys huomioida ympäristöä on itsellä kyllä ihan ykkösenä listalla, koska tää on eniten wtf ja yllärinä tullut asia. Japanissa toki vallitsee se perinteinen "ei kuulu mulle ni en kato enkä reagoi" -mentaliteetti, mutta alkaa hippasen keittää yli kun tämä manifestoituu käytännössä siihen että ihmiset EI OSAA VÄISTÄÄ ja päättää pistää leirin pystyyn aina keskelle kulkuväylää. Alkoi kyllä vikalla viikolla tulla niin sellanen potkin kaikkia päähän -fiilis kun sai ihan oikeasti todistaa sitä miten ihmiset jää seisomaan suoraan esimerkiksi kaupan sisäänkäynnin eteen, ilmeisesti pohtimaan että mennäkö sisään vai eikö mennä. IHAN SAMA MULLE, PÄÄTÄ NYT STNA! KUHAN MEET TIELTÄ SENKIN APINA! Tämä pätee myös jo Katjan aiemmin mainitsemaan nähtävyyksien tukkimiseen sekä yleiseen kyvyttömyyteen väistää esim. kaupan hyllyjen luona. Välillä tuli aidosti epäilys että osaako jotkut näistä havainnoida mitään takavasemmalla tai -oikealla tapahtuvaa liikettä, kun niin hanakasti on se oma perse siinä tiellä vaikka kuinka teet liikkumiselläsi selväksi että ohi ois kiva päästä, viimeistään sitä sumimasenia hokemalla... En oikeasti voi ikinä tajuta mikä tässä on niin jumalattoman vaikeaa, ottaen huomioon paljon Tokiossakin on populaa ihan omasta takaa ja tukosten luulisi ottavan päästä kahta enemmän. - A

Ihmisten kävelykyvyttömyys tulee hyvänä kakkosena. Tokiolaisilla ei tunnetusti ole kiire mihinkään kun seuraava juna tulee aina muutaman minuutin päästä jii än ee, mutta ei se kyllä silti mielestäni oikeuta matelemaan etanavauhdilla esimerkiksi juna-asemien pahimmassa ruuhkassa (feat. äkkipysähdykset keskellä ihmisjoukkoa tottakai, koska ko. ylläoleva). Ehkä olen sisimmässäni joku piripäinen maantiekiitäjä tai mitä lie, mutta pujottelutaidosta on Tokiossa aika lailla hyötyä kun ihmiset joko eivät halua tai osaa siirtyä paikasta A paikkaan B tämän vuosisadan puolella. Etenkin eräänlainen laahustaminen/lampsiminen edusti moneen otteeseen ihmisten kirjaimellisesti raahatessa jalkojaan tiellä; kehitimmekin huvitukseksemme eräänlaisen pelin, jossa piti aina veikata että onko jalkojaan raahaava kenties humalassa vai ainoastaan yksi tällainen oman elämänsä sankari. Välillä on aika vaikea veikata oikein! - A

Helteestä on varmaan vähän nurinkurista valittaa kun tunkee itsensä Japaniin elokuussa eli vuoden kuumimpaan aikaan, mutta jos kerta japanilaiset itse jaksavat vuodesta toiseen aihetta taivastella, niin taivastellaan mekin. Onhan siellä ihan pirun kuuma. Etenkin ennen ukonilmaa sää on aika lailla sietämätön, ja taisin saada matkan aikana varmaan kolme auringonpistosta kun uskaltauduttiin ennen kello kolmea ulos... - A

Joo, tää on tää mitä en ite vaan pysty handlaamaan. Vaikka rakastan lämpöä ja kyllä se +28'c on ihanaa, mut tää tämmönen subtrooppinen on kaukana siitä mun ideaalista lomanviettosäästä. Tahdon olla itsevarma, kun lähden ovesta ulos. En ajatella joka sekuntti, kuin naruilla mun letti on kaikesta hiestä ja voiko sen haistaa 10min päästä vaatteista. -K

Kimittävät ja kiekuvat eukot liittyy ostoskulttuuriin, jossa shop staffin pitää alinomaa olla toivottamassa tervetulleeksi uusia asiakkaita sekä ohjeistaa jo kaupassa pyöriviä. Koska nämä mantrat on aika selkärankaan ikuistettuja, kiekuu moni naispuolinen myyjä niitä sellaisella äänellä että heikompi ei lepää haudassakaan sen kuultuaan. Kimitystä puolestaan saa todistaa myöhäisillan epäilyttävien animesarjojen päähahmoissa, myös joskus ihan livenä - en tiedä mitä siistiä on puhua äänentaajuudella jonka kuulevat vain koirat, mutta aika monesta tämäkin taitaa olla siisteintä ever. Se kiekuminen ja kailottaminen kyllä karkottaa minut kaupasta alta aikayksikön. - A

TV & sienikampaus: japanilainen TV on ihan kamalaa kuraa. Se on fakta, sori. Osaahan se olla ihan viihdyttäväkin, mutta pääasiassa se koostuu vain julkkiksista vetämässä mämmiä naamaan ja ääntelemässä päälle. Kaikki on aina niin tajuttoman jännää (ohjelmassa kuin ohjelmassa on julkkisraati ruotimassa esimerkiksi syömäpuikkojen valmistusta tai Jamaikalla vierailevaa toimittajaa), että vähitellen alkoi tuntea siirtyneensä johonkin Pekka Routalemmistä koostuvaan rinnakkaistodellisuuteen. Eeeehhh??!! Sugeeee!!! Vaikka yhtä makee kyllä ei ole se sienikampaus, joka ilmeisesti isketään jokaiselle yli 60 kg painavalla tv-persoonalle, niin tiheään niitä tulee vastaan. - A

Haastatteludubbaus on myös asia, jolle ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Maassa, jossa about kaikki dialogi tekstitetään japanista japaniksi, on hämmentävää kuinka myös matkailuohjelmissa on mahdotonta vain säilyttää alkuperäinen ääniraita. Sehän olisi ihan liian helppoa! Paljon hienompaa on palkata muutama ääninäyttelijä dubbaamaan jonkun random karibiamummon selitystä punotuista koreista. Mummolla, tämän lapsenlapsella sekä naapurin autonrassaajalla on tietysti kaikilla heidän hahmoilleen sopivat äänet, ja ääninäyttelijät eläytyvät vimmakkaasti osaansa. Kunniakysymys tämä. - A

Nekotalon portaat ovat jo lähes legendaarinen kuolemanloukku, joita ylös ja alas on hienoa raahata isoja matkalaukkuja. Myös portaille johdattava pieni kasvillisuusrupeama alkaa nyppiä siinä vaiheessa, kun se sama urpo bambumikäliepuupätkä läimähtää päin naamaa noin tuhannetta kertaa. Fuufuu! - A

Kierrätyspäivät eivät ole rasittavia kierrätyksen vuoksi (vaikka sekin voi haasteelliseksi muodostua), vaan koska erityyppiset roskat haetaan eri päivinä talon edustalta. Etenkin kesällä kuumuus voi tehdä bioroskiksesta tikittävän biologisen aseenkäynnin välineen jonka soisi heivattavan talostaan nyt eikä heti, mutta parhaimmillaan voit odotella viikonlopun yli seuraavaa bioautoa. No jes. - A

Olen valmiiksi jo huono ihminen (aka en kierrätä koska äähhh... äiti ei koskaan opettanut) niin sitten kun tähän lisätään vielä tämmöset hienot faktat, missä miljoona eri roskaa pitää mennä eri pussiin ja eri roskikseen, oon valmis luovuttamaan about sekunnissa. Mulle on ilmiselvää bio-, muovi-, paperi/pahvi- jne. jäte, mut täällä asiat vaan makes. no. sense. Tai joo, kyllähän ne varmaan ajan kanssa, mutta mä en vaan tajua miten pahvinen ruokapaketti ei mene muiden pahvien kanssa vaan MUOVIN kanssa. miTÄH. -K

Hyttyset on perseestä. Valitettavasti niitä riittää. Paljon. Niin myös paukamia aamulla, ja nehän kutiaa sitten kuin pahinkin syyhy. - A

Ja kyseiset hyttyset kun ovat vielä ninjoja. Niitä. Ei. Nää. Heräät aamulla siihen, että jalka on syöty ja sit raavit itsesi hengiltä, vaikka ikkunat ja kaikki muutkin luukut on ollu kiinni koko yön. WTF. Ei siinä, yhtä pahoja nää on kyllä, kuin Suomessakin, mutta näiden paskamaisuus vaan on se, kun niitä ei nää. -K

Vessapaperi Elämässä on kolme asiaa, missä ei tingitä. Kahvi, ketsuppi ja vessapaperi. Kaikki Suomalaiset tietää, että Serlaa ei osteta, koska se on melkeen sama kun pyyhkis perseensä hiekkapaperilla. Ostoksia tehdessäni tiedän heti ensimmäisenä, että vaikka se kunnon vessapaperi maksaakin 4€, ni se takaa ainakin sen, ettei A) siitä mene sormet läpi, ja B) paikkasi ei ole verillä. Japani, jossa on tyylillä puhuvat vessanpöntöt, eivät tiedä vessapaperin tärkeydestä yhtään mitään. En osaa sanoin edes kuvailla sitä tunnetta, kun istut pöntöllä ja otat kiinni paperista, vain nähdäksesi KÄTESI siitä läpi. Call me crazy, mutta poskelleni vierähti siinä vaiheessa yksinäinen kyynel, kun tajusin olevani loukussa paskan vessapaperin kanssa 3 viikkoa (eli paperia sai rullata 10cm kädenympärille, ettei vahingossakaan kävisi vahinkoa). -K

Meinas mullakin vierähtää kyynel poskelle paluulennolla, onnesta nimittäin, kun näin ekaa kertaa kolmeen viikkoon oikeaa vessapaperia koneen vessassa. Herkäks veti. - A

Näihin laadukkaisiin tunnelmiin päättyy siis 6.-28.8.2012 koettu seikkailu Tokiossa! Blogi pysyy jatkossakin kuitenkin auki, sillä luvassa on siis muitakin matkaseikkailuja hamassa tulevaisuudessa. Näistä tiedotamme tuonnempana. Nyt pamahtaa käyntiin vikat 2 h Moskovan kenttää, ja 4 tunnin päästä olemme jo Suomessa. Huraa ja halleluja! Vaikka hauskaa oli ehdottomasti ja mitään ei tehtäis toisin (okei jotain voitais varmaan tehdä mutta ei jakseta miettiä että mitä, joten se ei selkeästikään ole tärkeää), ei kyllä ole kotiinpaluu koskaan ollut näin palkitsevaa. Sayonara bitches ja dasvidanja motherfuckers, palaillaan taas seuraavien seikkailujen yhteydessä!

- Katja & Airin

Tuesday, August 28, 2012

This is how we eat it

Kahdeksan tuntia myöhemmin unta on saatu muutamien tuntien edestä elimistöön ja eväidenkin pariin on ehditty, kello seitsemältä aamulla Moskova on sateinen ja harmaa mutta tasan 12 tuntia tästä olemme jo Suomessa. Aaahhh! Viiden tunnin päästä eli keskipäivällä alkaa virallinen lähtölaskenta kun boardingin alkuun on enää neljä ja puoli tuntia. Kuten huomata saattaa, elämä lasketaan tällä hetkellä tunneissa, esimerkiksi näin: meillä on kuutisen jaksoa Housea, joihin kuluu 6 x 40 minuuttia. Pariin blogipostaukseen hurahtaa myös helposti pari tuntia, jos alkaa kovasti tarinoimaan. Niskaan huohottavista pikkupojista viis, kyllä tää lentokenttäepisodi taas selätetään kunnialla vaikka mikä olisi. Mutta jatkuvan uhon ja itsesuggestion sijaan kirjoittelen tässä toistaiseksi toisiksiviimeistä postaustamme, joka tulee käsittelemään siis ruokaa. Pohdimme tuossa ennen Tokiosta lähtöä, että vaikka Japanin osalta matkablogi tältä erää päättyykin, voisimme pitää Boku Questin elossa tulevia ulkomaanseikkailuja varten yleisesti. Nimi kun kielivalinnastaan huolimatta viittaa seikkailuihin noin yleensä - ja ainakin itselläni on luvassa vielä tämän vuoden puolella ainakin viikonloppureissu Kööpenhaminaan sekä lähes viikon mittainen yhden hengen matka Manchesteriin, joten kaikenlaista kätevää ja yleishyödyllistä voisi noiltakin ekskursioilta kirjoitella. Kuulolla kannattaa siis pysyä, joskin nyt siihen itse aiheeseen eli ruokaan.

Kuten todettua, emme Katjan kanssa ole ruokabudjetillisesti sieltä tyyriimmästä päästä: etenkin +34 asteen helteissä ei päivisin juuri nälkä tullut, joten söimme käytännössä kahdesti päivässä, aamulla (tai siis keskipäivällä, ketä me tässä huijataan) jotain pientä sekä illalla jotain täyttävämpää. Erikoistilanteita kuten okonomiyakiravintolaa tai tabehoudaita lukuunottamatta ruokavalikoimamme peruskiveksi muodostui Nekotalon läheltä löytyvä ruokakauppa Big A, josta löytyy kyllä elintarveikkeiden puolesta kaikki tarvittava. Uskaltauduimme pläräämään läpi tietenkin alueen konbinit, mutta ainoa toinen varteenotettava vaihtoehto Big A:n ohella löytyi Tesco Expressistä (Tesco!!) näppärine bento-lounaineen. Jääkaappi huoneessamme oli suht tilava, joten yleensä ostelimme sinne parin päivän tarpeiksi vettä, aamiassämpyliä ja muuta tuubaa, sekä kasasimme jääkaapin päälle armeijan noin sadan jenin pikanuudeleita.



Kuten siellä nokkelimmat voivat jo päätellä, tästä ei tule siis mitään "terveellisen ja ravintorikkaan ruokavalion ABC" -tason esittelyä. Kolmen viikon aikana kävi kyllä selväksi, että japanilaiset välipalat saavat karppaajan tekemään spontaanin polttoitsemurhan kertavilkaisulla, sen verran hiilaripitoisesta setistä on kyse. Aamiaisosastoksi meillä muodostuivatkin seuraavat nopeasti aamulla naamaan huitaistavat eväät: onigirit (pääasiassa tonnikalamajoneesi, toisinaan myös muut sokkona valitut maut pääsivät kokeiluun vaihtelevalla menestyksellä), yakisoba-dogit (kuvittele hotdog-sämpylän välissä nuudelia ja majoneesia ja olet asian ytimessä), nakkisämpylät (vähän lähempänä perinteistä hodaria, mutta levähtäneenä ja juustolla), pekonijuusto-sämpylä (kuvassa, semisti kuivakkaa) sekä tonnikalataskut (vaalean leipätaskun sisässä tonnikalaa ja majoa, tai vaihtelun vuoksi esimerkiksi munavoisekoitusta). Onigireihin kypsyttiin ekana (ajatuskin norista eli merilevästä tällä hetkellä puistattaa yliannostuksen takia), sitten alkoivat maistua pahvilta kaikki valkoinen pulla eli nuo tonnikalataskut ja nakkisämpylät. Tai no kaikki, ei se Big A:n valikoima kuitenkaan ihan niin kattava ole, että kolmen viikon rotaatiossa ei alkaisi kaikki tympiä.




Ilta-ateriapuoli pysyi varmaan ensimmäiset kaksi viikkoa itselläni suht muuttumattomana kuppinuudelikaavalla, ne kun ovat parhaimmillaan todella täyttäviä. Katja löysi epätoivon pyörteet ensin ja turvautui Tescon aterioihin, kuten rapeaan kanaan ja riisiin sekä mustekalapalleroihin eli takoyakiin. Minä sinnittelin halpislinjalla pidempään, lisäilemällä nuudelien kaveriksi esimerkiksi inarizushia eli tofukääreen sisään käärittyä riisiä; pari kertaa kokeilin myös alelaarista löytämääni muuta sushia kuten kurkkumakia (kyllä on niin gastronomisen classya tämä että itkettää). Pahemman puutteessa myös joku edellämainituista evässämpylöistä kävi taittamaan nuudelin alati enemmän ja enemmän puulta maistuvaa makua, mutta yliarvioin lopulta oman sietokykyni ja kippasin seuraavaa Nekotalon asukkia odottamaan loput avaamattomista paketeistani, kun ei vaan enää kyennyt. Katja oli luovuttanut jo paljon tätä ennen törmättyään myös epäilyttävästi kaalikeitolta maistuvaan kasvisnuudelikuppiin sekä muihin vastaaviin traumoihin. Viimeisinä päivinä uskaltauduin siis itsekin törsäämään bentoon ja kokeilin tuota rapeaa kanaa riisillä ja kaalilla, jonka kanssa solminkin kiihkeän rakkaussuhteen pariksi päiväksi (kävimme Katjan kanssa luovaa dialogia leperrellen kanalle pehmoisia kuten "I would take this chicken out on a moonlit walk in Odaiba" "I would introduce this chicken to my parents and make up the names of our future children"), kunnes viimeisen illan kana oli ikävästi jäntevää, minkä johdosta purin kihlauksemme ja toivotin kanalle onnellista elämää jonkun toisen sylissä. Tai bioroskiksessa.



Jälkkäriosasto onkin sitten vähän jännittävämpi tarinansa. Totesimme jossain vaiheessa reissua, ettei kyllä ole tehnyt mieli mitään makeaa, kunnes hetkellisesti molempiin iski armoton suklaanhimo. Japanilaiset eivät juuri suklaata harrasta (ainakaan samoissa määrin kuin suomalaiset), ja annoskoot ovat muutenkin aivan liian järkevän dieettimitoituksella tehtyjä. Löysimme silti pari pahetta, joita eksyi silloin tällöin ostoskoriin kuin vahingossa: kermavaahto- sekä kermavaahto&custard-täytteiset letut olivat ehkä tyypillisin näistä. Katja rakastui mansikkamaitoon ja osti pakkaseen mehujäitä, jotka toimivat vähän Harry Pottermaisesti olemalla joko tosi hyviä tai ihan kamalia. Itse ostin tuona suklaahimopäivänä paketin keksejä, josta löytyi kahdeksan yksittäispakattua (!!!! maaksi joka kierrättää näin hanakasti Japani on kyllä aika vammanen välillä) suklaakeksiä, jotka kuivuutensa ansiosta kestivät käytössä varmaan kaksi viikkoa. Vikoina iltoina toki ostelimme imeläpuolella vähän mitä huvittaa koska mahdollisuus oli, joten sen ansiosta saimme kokea sen toisen ääripään eli itkettävän makeat angel pie -keksit (vaahtokarkkia suklaakuoren välissä) sekä yllättävän meheän kaupan käärretortun. Sain myös aika slaagin ostaessani ihan perus punapapupullaksi ostamani makean patongin, jonka sisässä punapaputahnan lisäksi oli voita. Kyllä itkee nämä verisuonet, ja minä niiden mukana.

Käytännössä koko kolme viikkoa joimme persikkavettä, koska se nyt vaan oli parasta. Tämä persikanmakuinen vesi myös teki jostain syystä ärtyneelle kurkulleni paljon parempaa, kuin esimerkiksi normaali vesi... Itse olin myös etukäteen mieltynyt erilaisiin white water/calpis-juomiin, joten niitäkin kittasin silloin tällöin. Ekonomisimmaksi ratkaisuksi tuli kuitenkin ostaa 1,5 litran pulloja ja täyttää niistä vesipullo päivälle kuin ostella jatkuvasti automaateista uusia, joten persikkavesilinjalla mentiin pitkälti päivästä toiseen. Mukaan mahtui kyllä pari eksoottisempaakin kokemusta, sekä ystäväni kovasti rummuttama Mitsuya Cider -limsa, joka maistui aika lailla lähinnä spriteltä (Katjasta ihan purukumilta). Uudet juoma- ja makuelämykset ovat toisaalta jokaisen reissun suola, niin kokemus sekin itsessään. Koska tällä hetkellä viimeisistä Koenjissa vedetyistä jääkaappiherkuista on niin vähän aikaa, ei ikävä ole juuri ehtinyt iskeä; kuten ensi postauksen "Asiat joita kaipaan / en kaipaa Japanista" -listasta voi kuitenkin päätellä, eiköhän aika tee tepposensa ja nostalgia väritä monet näistäkin mauista uudelleen. -A

Koenji Awaodori + Flight Home + Moscow... again

Terve vaan veli venäläisen hellästä huomasta taas. Tai no jos hellällä tarkoitetaan taas infernaalisen rasituksen ja vit... ärsytyksen multihuipentumaa, niin ollaan aika lähellä. Eihän tässä ole kuin reilut 18 tuntia ennen kuin lento kohti Helsinkiä taas kutsuu, mutta eipäs mennä asioiden edelle ja ragen puolelle, tässä kun on parin päivän aikana ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Tai ei, mutta jotain kuitenkin.

Sunnuntaina tosiaan saimme itsemme joskus viiden ja kuuden välillä ulos, vain havaitaksemme että normaalisti niin herttaisen rähjäinen ja autio Koenjin junaradanalusmaisema olikin nyt tupaten täynnä elämää! Kaikki pienet kadunvarsikuppilat olivat tuupanneet ulos erilaisia istuimia ja pöytiä houkutellakseen pariinsa festivaalikävijöitä jopa niihin räkälöihin, joihin asti harva ei-paikallinen tuskin usein eksyy. Mietimmekin jonkinlaisen ennen-jälkeen -kuvan ottamista havainnollistamiseksi, mutta koska olimme tässä vaiheessa jo kovasti laiskoja dokumentaation suhteen, päädyimme patsastelemaan suoraan itse Koenjin juna-aseman läheisyyteen ja vilinää tutkiskelemaan. Jo aiemmin viikolla alue oli vedetty uuteen uskoon festivaalia varten, ja nyt kadut olikin suljettu tanssiryhmille. Kovasti ne siellä pistivätkin toinen toisensa jälkeen jalalla koreasti rytmikkään rummutuksen tahdissa. Sellaiselle, joka ei näitä tansseja juuri toisistaan erota, muodostui mielenkiintoisimmaksi anniksi ehkä värikkään ja mielenkiintoisen pukuloiston pällistely.






Että sellaista autenttista turistimenoa sitten. Maanantai menikin siivotessa (vedettiin ihan futonit lattialta ja paukutettiin niitä partsilla, aika kivasti sitä pölyä irtosikin) ja kamoja järjestellessä, ja illalla huoneistomme näyttikin hassun tyhjältä kaiken rojun loistaessa poissaolollaan. Herätys tiistaiaamulle oli kuudelta (itsehän heräsin täsmällisesti tasan 5 minuuttia ennen kellon soimista), ihan vain varmistaaksemme että reissu Naritaan sujuisi mahdollisimman vähällä kiireellä ja säädöllä. Itselläni on tapana etukäteisstressata toisinaan itseni puolikuoliaaksi erilaisilla mahdollisilla vikaan menevillä asioilla, jotta osaan varautua tosipaikan tullen säilyttämään malttini ja olemaan kaikkeen varautunut viiden sekunnin varoitusajalla, joten olin kehittänyt päässäni vaikka mitä painajaisskenaarioita ruuhkajunista ja oikean lippuautomaatin metsästämisen kettumaisuudesta painavien laukkujen kanssa Shinjukussa - vain löytääkseni sopivan maatin ihan Koenjin asemalta. Oltiin siis aika lailla etuajassa N'EXiä venailemassa, mutta olen mielummin liian ajoissa kuin viime tingassa, etenkin kun ensimmäinen Shinjukuun suunnannut Chuo linen rapid service -juna oli ääriään myöten täynnä työmatkalaisia. Tunge sinne sitten kahden jättilaukun kanssa hymy korvasta korvaan leviten...

Itse N'EXin ajoitus osui täysin nappiin oman aikataulumme kanssa, sillä olimme Naritan kentällä noin puoli kymmenen pintaan, josta tie vei check inin kautta turvatarkastuksiin ja oikealle portille, jossa palloilua ehti kertyä vain puolisen tuntia ennen koneeseen nousua. Ylimääräisiä sydämentykytyksiä herätti tosin ennen tätä huomio siitä, ettei N'EXin lentojen listassa näkynyt omaamme lainkaan, jolloin hakkasin henkisesti kämmenellä otsaani tajutessani, etten ollut tosiaan tarkistanut etukäteen vielä toistamiseen, että kyseinen lento ei ole esimerkiksi peruttu (sanoinhan, että haluan olla valmistautunut!). Kun saavuimme kentälle, toistui tämä näyttöjen yhteydessä: kello 12:05 oli kyllä merkitty Aeroflotin lento, joskaan ei Moskovaan vaan Pariisiin... Kaikenlaiset paniikkiskenaariot ja plään biit vilistivät tässä vaiheessa taas silmissä (haluaisin vielä muistuttaa että kolmen viikon jälkeen koti-ikävä on aika raastava, joten ajatuskin kauan odotetun kotiinpaluun heivaamisesta ylimääräiseen odotteluun sai aika itsetuhoiseksi), mutta onneksi ei tarvinnut alkaa kello kolmelta aamuyöllä Suomen aikaa alkaa soitella vanhempia siirtämään rahaa ensimmäistä äkkilähtöä Helsinkiin varten tilille, kun tajusimme että kyse oli Moskovan kautta Pariisiin jatkavasta lennosta, joka nyt vekkulisti siis kulki pelkästään tuolla Pariisi-päämääränimikkeellä. Huaghaghahagahgh kiitos tästä

rip kokolattiamatto
Pääsimme siis turvallisesti oikeaan koneeseen, ja itse lento Tokiosta Moskovaan osoittautuikin aika jeesiksi kaikin puolin. Vaikka Katjaa piinasikin pariin otteeseen edessä istuvalla penkillä ilveilevät pikkukersat helvetistä, hurahti koko 10+ tuntia pääasiassa leffoja katsomalla todella kivuttomasti. Yhteiseksi suosikiksemme muodostui elokuva nimeltä Jeff, Who Lives At Home, eli ihan hauskoihinkin uusiin leffatuttavuuksiin voi lennoilla törmätä (joskin nämä on rasittavasti usein saksittu sisällöltään uuteen uskoon esim. toimintakohtaustensa osalta, jottei kukaan vain vedä kahveja väärään kurkkuun järkytyksestä). Ruoka oli jälleen täysin kelvollista, tällä kertaa pienellä Japani-flairilla maustettuna, ja lento saapui Moskovaan täysin ajallaan viideltä iltapäivällä mukanaan lastillinen Pariisiin jatkavia sieluja. Itsehän kippasimme tässä vaiheessa kyydistä, ja meinasi siinä kippautua kyydistä myös hermo jos toinenkin kun tajusi mikä odotus tässä taas on edessä... Itsehän tosiaan sain väsymyksen, nälän ja sen perusstressituskaapaatissa-fiiliksen lisäksi kiusakseni ilmastoinnin aiheuttaman kuivuuden pahentaman yskähyppykupan, jonka kanssa tässä välillä on kovinkin mieltäylentävät fiilikset kun viimeistä Strepsilsiä viedään ja nesteet eivät tunnu juuri auttavan. Onneksi välillä helpottaa, ei nimittäin ihan kamalasti naurata kun koti häämöttää niin lähellä, mutta silti vielä niin kaukana. 

Kello on tällä hetkellä siis päälle 11 illalla Venäjällä (Suomen aikaa +1 h) ja Katja onneksi sai uudelleen unen päästä kiinni; meillä oli kovat suunnitelmat kämppiä terminaali E:n kokolattiamatolla, mutta meidät ja pari muuta seuruetta tultiin häätämään takaisin terminaali D:hen (josta löytyy kivilattiaa ja sohvia käsinojilla) parin kenttävirkailijan toimesta. Ei kyllä ole ihmeitä tehnyt stereotypioille venäläisten ystävällisyydestä (tai siis sen puutteesta) nämä kaksi visiittiä, häätökäskykin tuli niin mukavasti kuin "Passport and boarding pass. Stand up, go to terminal D." Just. Noh, en ala tähän ehkä väsymysvit... ärtymyksissäni tilittämään enempää vaan pistän sen piikkiin että olen ollut hereillä kuudesta aamulla Japanin aikaa (joka on nyt päälle neljä aamulla). Onneksi sentään eväitä on viimekertaista paremmin. Kotiin täältä tullaan tavalla tai toisella, ärräpäillä tai ilman, kaikesta huolimatta! Katotaan, josko aamun puolella jaksaisi sitten jo päivittää takautuvasti kahdesta tekeillä olleesta aiheesta, eli ruoasta sekä asioista, joita sekä tulemme että emme tule Japanista kaipaamaan kotiin palattuamme. -A

Sunday, August 26, 2012

Hey Big Spender


Eilisen päivitystauko blahblah jne, laiskuus blahblah jne. Mitä vähemmän päiviä on jäljellä, sitä enemmän harrastamme Katjan kanssa kuviokelluntaa maalla eli emme tee yhtään mitään, koska on niin paljon helpompaa istua kotona mättämässä naamaansa kakkua kuin painella ulos helteeseen. Tänään tosin varmuudella aktivoidumme ja käymme tsekkaamassa tuota paljon puhuttua Awaodoria (koska haluan Tescosta kanaa!!), mutta onneksi meillä on muutamia postausaiheita varastossa huolimatta mahdollisesta aktiviteetinpuutteesta viimeisen kahden päivän osalta, nämä kun sisältävät siivoamista, pakkailua ja sitä kakun mättämisen jatkamista. Ai niin, tehtiin me eilen ihan itse pannulla gyozaa. Valmis-gyozaa siis, mutta hei!! Se vaati sentään öljyä ja vettä ja paistinpannun, joten selkeästi oli legit japanilaisesta gourmeesta kyse.

Saimme kuitenkin tuossa lukijakommentin Risalta, jossa tiedusteltiin kainosti matkalle ottamaamme/käyttämäämme budjettia noin niinkun rahallisessa mielessä. Moni mieluummin vaikenee hassaamistaan rahamääristä, mutta koska meillä Katjan kanssa ei vastaavia estoja luonnollisestikaan ole, päätimme tehdä ihan erillisen postauksen erilaisista budjetointiasioista mitä tulee kolmen viikon Tokionreissuun. Osa näistä oli tiedossa jo hyvin etukäteen, osa taas konkretisoitui kunnolla vasta paikanpäällä, joten näitä on hyvä kirjata ylös vaikka vain itselleen tulevia Japaninmatkoja varten muistiin. Itse olin varannut koko matkaa varten yhteensä 2300e miinus asuminen, eli käyttörahaksi tuosta muodostui heittämälle alle 2000e, jotain 1900e pintaan. Tarkoituksena ei tietenkään ollut pistää koko rahasummaa sileäksi, vaan varmistaa se, ettei matkalla jäisi kokematta, näkemättä tai syömättä asioita pelkän rahanpuutteen vuoksi. Jos Tokiossa on nimittäin tarkoitus turisteilla ihan olan takaa, on fakta nimittäin se että rahaa palaa lähes kaikkeen, ihan niinkuin sitä palaa kolmen viikon aikana esimerkiksi Helsingissä. Tokion etuna on onneksi se, että erilaisia hyödykkeitä (ruoka, juoma, shoppailu) löytyy niin halpoina kuin ihanpirunkalliina, joten omista mieltymyksistä riippuen kaikkea ei ole pakko tehdä kalleimman kautta. Näin ollen ehkä ensimmäinen ja oleellisin, mitä kannattaa Tokiossa sompaillessaan miettiä, onkin se väistämätön paha josta on vaikeampi tinkiä, eli matkakulut. 

Tokiossa on mahdollista käsittääkseni ostaa vain yhden päivän rajattomia lippuja, joten kolmen viikon ajaksi halvemmaksi tulee siis nyhtää automaateista kertalippuja tai käyttää samaan tarkoitukseen electronista Suica-korttia. Jos siis esimerkiksi Koenjista mielii päivittäin isommille alueille, täytyy varautua maksamaan lystistä vähintään 300 jeniä (menopaluu Shinjukuun), 320 jeniä (menopaluu Shibuyaan/Hartsaan) tai vaikkapa 420 jeniä (menopaluu Ikebukuroon). Oma lukunsa ovat tietenkin myös erikoiskohteet kuten Odaiba, johon Koenjista menee ensin 290 jeniä Shimbashin asemalle, ja tämän jälkeen Yurikamomella 310 jeniä Daiban asemalle. Summat ovat erikseen pieniä, mutta yhteensä 1200 jenin menopaluulipulla Odaibaan tuskin tulee päivittäin reissattua. Kohteista on hyvä siis ottaa etukäteen selvää sekä yhdistellä saman alueen nähtävyyksiä, jotta välttyy salakavalasti karttuvilta matkustuskuluilta.


Ruokaan ja juomaan palavaan rahaan voi kylmästi todeta että "riippuu mitä haluat syödä, kuinka usein ja missä". Tokiossa ei onneksi tarvitse tyytyä halvimmillaan seitsemän euron massakinkkiin kuten Helsingissä, vaan edullisestikin on mahdollista syödä hyvin. Muutaman sadan jenin ruokapaikat ja erilaiset izakayat toimittavat, joskin näihin voi heikommalla kielitaidolla olla aina hieman kynnystä astua sisään. Jos taas asuu keittiöllä varustetussa luukussa kuten Nekotalossa, suosittelen lämpimästi etsimään lähimmän mahdollisen ruokakaupan (huom, ei siis ylikallista konbinia), sillä näistä irtoaa ruokatarvikkeiden lisäksi myös päivän tarpeisiin enemmän kuin hyvin erilaisia välipaloja, bentoa eli eväsrasioita sekä litrakaupalla vettä, josta voi kaataa itselleen päivittäin kaupungille pienempään pulloon juotavaa. Näissä helteissä ei juuri päivän aikana tullut nälkä, joten aamulla naamaan jotain & illalla nuudelia, onigiria ja/tai bentoa toimii ihan hyvin. Varoituksena tosin, kun olet lähemmäs kolme viikkoa vetänyt niitä samoja 86 jenin kuppinuudeleita, et halua nähdä yhtään nuudelia varmaan kuukauteen... Tästäkin syystä suosittelen irtiottoa johonkin alueen ruokapaikkaan ihan oman mielenterveyden vuoksi. Oma lukunsa ovat toki tabehoudait/nomihoudait eli all-you-can-eat ravintolat, joiden hinnat saattavat alkaa kahdella tonnilla, mutta ovat koko rahasumman arvoisia. Olen myös kuullut luotettavalta taholta sadan jenin menun Mäkkärissä pelastaneen pahimmalta nälkäkuolemalta, mutta tästä ei ole empiiristä kokemusta... Mitä, missä & milloin pätee myös aika hyvin huvitteluihin, eli jos esimerkiksi karaoke kiinnostaa, muttet halua iskeä touhuun päälle kahtakymmentä euroa, etsi jokin vastaava mesta ennen kello kuutta.

Mitä sitten ehkä siihen salakavalimpaan eli shoppailuun tulee: olen edelleen sitä mieltä, että tarjonnan kartoittaminen on hyvästä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vaikka näkisitkin jokaisessa kadunkulmassa myytävän niitä samoja, hauskoja pikseli-imagolaseja tuhannella jenillä, voi samat lasit saada ebaysta parilla eurolla postikuluineen. Vastavuoroisesti rahansa voi paremmalla omatunnolla laittaa esimerkiksi sellaisiin (brändi)vaatteisiin, joiden tilaamisesta netistä joutuisit pulittamaan vähintään parikymppiä lisää pelkästä EMS-postituksesta. Jos kyse on jostain "ai kun kätsy, en tiennytkään että voisin tällasta haluta" -esineestä, kolua läpi myös pari Daisoa tai muuta 100 jenin kauppaa, josko sieltä löytyisi halpisversio samasta tavarasta. Harajuku on loppujen lopuksi täynnä pitkälti samoja rojuja myyviä vaate/krääsäkauppoja, joten niiden kohdalla runsaudenpulaa voi käyttää käänteispsykologian avulla niin, ettei edes vaivaudu sisään tavarameren keskelle kamaa pläräämään. Kannattaa myös muistaa, että erilaiset länsimaalaiset merkit ja brändit ovat japanilaisille import-kamaa, joten lienee sanomattakin selvää että on aika tolloa maksaa isoja summia jostain, mikä Euroopassa irtoaa puolet halvemmalla. Kaiken shoppailun keskellä on syytä pitää myös mielessä oman lentoyhtiön painorajoitukset, tämä kun oli ainakin omalla kohdallani omiaan hillitsemään kulutusta.

Kun nyt tuijottelen yllättävästi äärimmilleen täyttynyttä matkalaukkuani (otin mukaan hyvin spartalaisittain ainoastaan välttämättömimmän, joten laukku painoikin lähtiessä 8kg, josta varmaan puolet itse laukun painoa), sen pullistelu sekä yllättää että ei yllätä. Vaikka olisin rajoittanut ostoksia vielä tarkemmin, olisi rahaa uponnut kyllä hyvin kaikkeen muuhunkin, etenkin jos olisimme käyneet aktiivisemmin Tokion turistirysiä koluamassa. Tällaisenaan karsimme huvituksista myös lähes kokonaan erilaiset baareilut, emmekä käyneet kovin usein ulkona syömässä, mutta kaikenlaiset pääsyliput ja etenkin purikura (400 jeniä / kerta) nyhtävät nekin osansa lompakosta kolmen viikon aikana ihan kiitettävästi. Postikortteja en löytänyt halvemmalla kuin 100 jeniä / kappale, ja jopa postimerkkeihin kannattaa varata 70 jeniä per kortti. Jos raahaa kotiin tuliaisia, kannattaa nämä ottaa myös huomioon jo etukäteen. Silti, lyhyen laskutoimituksen perusteella noin 1900e budjetista olen Japanin päässä saanut hassattua vain noin 1500 euroa, eli plussan puolelle jäätiin silti - joskaan en halua ajatellakaan käteisnostoista aiheutuneita siirtomaksuja tai muuta hörönlöröä, Japanin ehdottomasti turhauttavimpana puolena kun on korttimaksujen harvinaisuus, eli käytännössä kaikki asiointi tapahtuu käteisellä. Tämä onkin ehkä se budjetoinnin tärkein puoli: varaa rahaa niin, että viimeisten kolmen päivän aikana et joudu nostamaan tililtä 10 000 jeniä (pienin Seven Elevenistä nostettava summa, toim. huom.) vain voidaksesi ostaa pullon vettä. -A

Tähänkin kokoelmaan on todellisuudessa mennyt n. 25€

Ensimmäisen Japaninreissun tein jouluna vuonna 2008, ollessani 18-vuotias, ja vaikka en vieläkään ole mikään järkevä rahankäyttäjä, silloin en osannut käyttää sitä ollenkaan. Lähdimme silloisen poikaystäväni kanssa kahdeksi viikoksi ja oma budjettini oli n. 1000e. Ostin sokeana kaiken ensimmäisistä liikkeistä mitä löysin enkä osannut ajatella mitä todellisuudessa euroissa käytin. Saatoin ostaa 5000 jenin edestä Famimasta onigirejä, nuudeleita ja karkkia, koska emme osanneet syödä mitään muutakaan. Nyt, melkein neljä vuotta myöhemmin, olin henkisesti valmistautunut ja tiesin lähteväni matkaan lähinnä hamuamaan uusia kokemuksia ja muistoja, enkä pelkästään crazyshoppailun/bailaamisen merkeissä niinkuin viimeksi. 

Budjettini tällä kertaa oli n. 1300e, josta käteisenä vaihdoin suomen puolella 800e ja loput jätin luottokortilleni. En tule rikkaasta perheestä ja lähdin kävelemään aikaisemmasta duunipaikastani alkuvuodesta, joten olin aika hermona budjetistani ja epävarma tulisiko se riittämään. Paras neuvo minkä kuitenkin pystyn antamana tämmöisessä tilanteessa, jos ei ole lähdössä matkaan ison budjetin kanssa, on kuvitella elävänsä täällä aivan samalla tavalla, kuin Suomessa. Jos et Suomessa shoppaile joka päivä, miksi shoppailisit täälläkään. Jos et Suomessa käy joka toinen päivä ravintolassa syömässä, miksi kävisit täälläkään.  Tietysti poikkeuksia voi tehdä juuri niiden kokemusten hamuamisen vuoksi ja jos eteen sattuu täydellinen tilaisuus. Komppaan kuitenkin Airinia siinä asiassa, että kaikkein tärkein on muistaa jättää rahaa matkustamiseen, joka tosiaankin syö isoimman määrän rahasta täällä. Tässäkin asiassa voin olla väärässä, ja kokeneemmat matkustajat saattavat tietää halvempia mahdollisuuksia syömisen, matkustamisen jne. kanssa. Mutta nämä vinkit tuleekin aivan noora normaalin kokemuksista ja jakakoon sitten viisaammat lisää vinkkejä!

Kaikki riippuu todella paljon myös siitä, millainen persoona olet. Oletko kiinnostunut jostain muoti-ilmiöstä (i.e. Gyaru, Lolita, Jrock jne.) ja kuinka paljon olet valmis käyttämään rahaa merkkivaatteisiin ja -tuotteisiin. Samantyylisiä vaatteita löytyy todella paljon eri paikoista ja jotkut ns. "no brand" -vaatteet saattavat olla jopa kivempia, kuin brändituotteet. Ja halvempia. Itse olen tämmöinen mustaa, kalloja ja goottivivahteista tyyliä diggaileva hemmo, oli minulla suht helppoa löytää ihan kivoja juttuja hartsan alelaareista, joita Shibuyan brändinimet suolsi ulos kolme kertaa kalliimmalla. Tässä tulee aina vastaan se iänikuinen taistelu "ollako vai eikö olla brändihoroja" ja kieltämättä välillä on ihan kiva ajatella, että omistaisi paljon hienoja merkkivaatteita. Mutta todellisuudessa olen ihan onnellinen näiden "ei minkään nimisten" löytöjeni kanssa plus etten mistään maksanut itseäni kipeäksi ja löysin loppujenlopuksi aika paljon kaikkea (mitä en ajatellut saavani ennen tänne tulemista.) 

Itse olen myös aivan heikkona meikkeihin ja ensimmäisenä päivänä pistinkin haisemaan 50e pelkästään niihin. Nämä kaikki olivat ns. "merkkimeikkejä", koska en tiennyt vielä paremmasta. Ensimmäinen viikko kuitenkin kannattaa viettää mielummin kierrellen ja katsellen eri kauppojen hintatasoa, koska esim. ripset, jotka täällä Koenjissa maksoivat n. 900 jeniä, maksoivatkin Shinjukussa 1105 jeniä. Sama myös merkkihuulipunan kanssa, jonka ostin erään mallin suunnittelemana n. 1200 jenin hintaan. Tahdoin kovasti ostaa vielä toisen sävyn samalta merkiltä, mutta päätinkin tarkastella vielä "halpismerkkejä" ja löysinkin aivan saman sävyisen punan vain 890 jenin hintaan ja laatu on oikeasti ihan samaa, ellei jopa hiukan parempaakin. Vaikka ~100 jeniä ei kuullosta paljolta, loppuvaiheessa se rupee kyllä vaikuttamaan paljoltakin, kun rupeat miettimään 160 jenin metromatkoja ja 160 jenin persikkavesipulloja. (i.e. ostatko mielummin kalliin asian X vai halvemman ja saat samalla vielä 1,5l vettä jottet tässä kuumuudessa kuole nestehukkaan.) Tulet saamaan kasoittain 1, 5 ja 10 jenin kolikoita, koska täällä ei pyöristetä summia niinkuin Suomessa. Joten kannattaa aina järkeillä ja yrittää maksaa tasasummia (ja samalla pääset eroon myös pienistä kolikoista, jotka ei käy yhtään mihinkään ja ovat vain tiellä.)

Toinen hyvä esimerkki on isojen ostoskeskuksien kuten esim. Shibuya 109 ja Shinjuku Alta -vaateliikkeet, joissa myyjät tulevat heti kimppuusi tuputtamaan tai näyttämään tuotteitaan. Tähänkin ansaan on helppo langeta, jos on yhtään sellainen "Musta tuntuu kyllä et tää ei näytä hyvältä, mut JOS toi nyt kerta kehuu ni ehkä mä sit ostan tän..." Näissä tilanteissa voit ihan suosiolla olla "tyhmä gaijin" ja painua vain pois paikalta, ignoorata tai ihan vaan hymyillä ja nyökytellä ja hiljalleen häipyä paikalta. Nämä paikat on helposti semmosia, mistä saatat vanhingossa ostaa kalliilla jotain, jota myyjä on "kehunut" sitä kokeillessasi, ja kotiin päästyäsi kadut koko hommaa. Itselleni melkein kävi näin, kokeillessani erästä babydoll mekkoa Altassa ja ihastuin siihen aivan täysin, mutta päälläni se valitettavasti näytti vain äitiysmekolta eikä sopinut vartalotyypilleni ollenkaan. Myyjä kehui ja sanoi söpöksi ja yritti aivan älyttömästi myydä mekkoa, mutta pysyin tiukkana ja kieltäydyin, koska oisi todellakin harmittanut 6000jenin babydoll mekko, jota en voisi koskaan käyttää enkä saisi koskaan takaisin siitä samaa summaa, jos yrittäisin myydä eteenpäin. Samoin myös turistirysien läheisyydessä pörräävien, erilaisten hyväntekeväisyyskeräyksien kanssa kannattaa olla lähdekriittinen. Jos joka kohteessa pysähdyt antamaan parisataa jeniä, voi hetkessä kukkarosta kadotakin kymppi jos toinen ja tuottojen päätymisestä mainostetulle taholle ei ole oikeastaan mitään takeita. Itse annoimme Asakusassa tsunamiuhreille jotain jenejä ja itse jäin loukkuun jonkinlaisen buddhatyypin kanssa, joka kävellessäni vain tunki käteeni jonkun "onnenamuletin" ja käski maksaa rahaa. Itse helposti panikoidun näissä tilanteissa, ja tietysti annoin tälle tyypille pari lanttia, mutta tosiaan kannattaa vaan röyhkeänä jatkaa matkaa ja olla taas se "tyhmä gaijin". Meiltä voi todella helposti huijata rahaa ja vielä isoja summiakin.

Tämän kolmen viikon aikana on ollut niin paljon semmoisia juttuja, mitä näin jälkeen päin ajatellen olisin voinut ehkä tehdä toisin, mutta en kadu kuitenkaan ja olen tosi kiitollinen reissusta ja matkaseurasta ja onnistuneista ostoksistani (tuliaiset mukaan lukien). Daiso ja 100 jenin kauppa tulee olemaan parhaat kaverisi ja jos et aikaisemmin ole kiinnittänyt huomiota hinta-laatusuhteeseen, tulet huomaamaan sen nyt. Tänne jäi moni asia, mitä ajattelin täältä ostavani, mutta lopussa totesin säästäväni hyvät summat vain tilaamallani ne huoletta ebaysta. Hyvänä esimerkkinä suuressa suosiossa olevat piikkipannat ja tattoo tightsit. Vaikka Sspinnsin piikkipanta himottikin, on se aivan yhtä surkeaa massakiinalaatua niinkuin ebayssa olevat ja maksan mielummin siitä 2€ sen kautta, kun 1100 jeniä täältä paikanpäältä. En voi varmaan enempää suositella tätä "kiertele, kaartele, haistele ja maistele ja päätä vasta sitten" -termiä. Ei tule sitten pettymyksiä, kun ensimmäisen 2 viikon aikana on rahat mennyt ja 3:lla löydätkin kaikkea super hienoa ja rahaa ei ole.

Essu- ja jumbotori - mollemat maksaneet koosta riippumatta about yhtä paljon. Logiikka? Ei ole.

Sen haluan vielä mainita, että 2008 tulimme minusta aivan tavallisella junalla/metrolla Asakusaan, joka oli muistaakseni halvempi mutta paljon tuskallisempi reissu (syy miksi en muista on se, että exäni hoiti kaikki nämä hommat ja itse astuin vaan sisään junaan kuolemaan). 2h seisten junassa rättiväsyneenä painavien laukkujen kera = ei hyvä combo. Joten suosittelen lämmöllä Nex:iä, vaikka se sinänsä kallis onkin, mutta siinä taataan varatut paikat sekä mahdolisuus iskeä matkalaukku lukittuun tilaan säilöön ja pääset paikalle n. tunnissa (riippuen tietty taas mihin menee/mistä tulee). -K

Friday, August 24, 2012

Ikebukuro Redux & Shinjuku South-West

Tuosta alempaa löytyy Katjan kirjoittama postaus eilisestä Sunshine City -akvaariokäynnistä, joten mikäli ette sitä jo lukaisseet, niin scrollatkaapa vielä hetkeksi alemmas! Itse väsähdin eilen ennätysajassa, mutta heräsin tänään verkkaisesti aamupäivästä tarkoituksenani lähteä vielä käväisemään Shinjukussa iltapäivällä. Tätä ennen kuitenkin vielä pari kuvaa eiliseltä Ikebukurosta ja pientä tarinantynkää tuon Katjan akvaarioesittelyn lisäksi.


Suuresta uhosta huolimatta tie vei siis takaisin Ikebukuroon, ja mikä pahinta, uudelleen otome roadille. Koska emme onnistuneet paikantamaan yhtä Maijan toivomaa lehteä edes Animate-liikkeestä, päätimme oikeuden ja kohtuuden nimissä laskeutua takaisin vihtahousun majoille eli Mandaraken syövereihin. Jos viimeksi etsimme sarjakuvapokkareita, nyt päätimme rohkaistua tutkimaan tuliaisiksi liikkeen toista (ja ilmeisesti suosituimpaa) myytiartikkelia, doujinsheja eli erilaisista sarjoista, elokuvista ja jopa bändeistä tehtailtuja fanisarjakuvia. Vähän matkan päästä löytyvä doukkareihin perehtynyt K-Books (näitä on kilometrin säteellä joku tuhat näköjään, eri painotuksilla) myy uudenuutukaisia doujinsheja, mutta koska me ei sellaseen humputukseen oikeaa rahaa tuhlata, saivat käytetyt kelvata. Fiilis doukkarihyllyjä selatessa on vähintään kaaottinen, sillä en yrityksestä huolimatta onnistunut muodostamaan päässäni mitään loogista lajitteluperiaatetta sarjoille; hortoilinkin aikani (ja jätin Katjan pläräämään osiota, josta löytyi mm. Pirates of the Caribbean, Supernatural ja House -doukkareita) kunnes rohkaistuin ja kysyin ohikulkevalta shop staffilta niin viattomasti kuin kykenin että Eetoo... nanbaa shikkusu wa, doko desu ka? eli mistäs löytyisi tällaista sarjaa kuin No. 6.

Uskaltaisitko sinä sisään tällaiseen liikkeeseen?
Tiedättekö sen tunteen, kun joku ihminen tekee jotain näennäisen yhdentekevää tai mitätöntä, mutta haluaisitte silti samaisella sekunnilla heittäytyä heidän jalkoihinsa palavaa ihastusta tunnustaen? Ette? No joka tapauksessa, tapa jolla tämä asiallinen ja tomera nuori nainen ajatteli noin kaksi sekuntia ja johdatti minut sitten mukanaan oikealle hyllylle, satojen ja taas satojen nimikkeiden keskelle, oli niin kauniin vaivatonta, että se täytti minut kerrasta pyhällä ihailulla. Kunnes muistin missä loukossa olen, ja palasin takasin normaalien ihmisten kirjoihin. MUT SILTI. Yrittäen välttää tuplakappaleet (tietäen Maijan pläränneen näitä samoja hyllyjä pari kuukautta takaperin Korean-vaihdon yhteydessä), valkkasimme hienoina ihmisinä ja vielä hienompina kavereina Katjan kanssa läpysköiden joukosta ne, joiden kansi on niin karmea, että niitä tuskin kukaan muu kehtaisi kassalle kiikuttaa. Ja hei, ehkä tässä törmätään taas käänteispsykologiaan saavuttaessasi tietyn absurdiuden multihuipentuman, sillä tällä kertaa maksoin ostokset itse, eikä nolottanut yhtään! Kyllä on ihmeellistä tämä doujinshien maailma!

Kokeiltuamme tuossa päivä takaperin matkalaukkujen kiinnimenoastetta tulimme muuten siihen tulokseen, ettei shoppailulle enää ole juuri sijaa; ihan viimeisiä ostoksia siis viedään seuraavien neljän päivän aikana, ja ne koostunevat pääasiassa ruoasta. Lähdin tästä huolimatta tänään vielä muutaman tunnin päiväretkelle Shinjukuun, sillä vaikka tuntuu että olemme suhanneet ko. alueella heittämällä sata kertaa (Shinjuku on käytännössä aina junanvaihtoasemamme, mikä saattaa vaikuttaa tähän tunteeseen...), emme olleet kertaakaan vierailleet sen lounaispuolelta löytyvässä Square-Enix -videopeliyhtiön liikkeessä. Koska luvassa oli siis lähinnä lisää kävelyä paahtavassa auringossa, jäi Katja suosiolla Koenjiin tekemään iPhonella omia videopelejä Game Dev Story -pelin parissa, ja minä suuntasin ensimmäistä kertaa itsekseni matkaan. Vaikka Shinjuku on teoriassa siis tuttua aluetta eikä eksyminen pelottanut, pääsin Square-Enixin liikkeen turvin tutustumaan myös itselleni tuntemattomampaan alueeseen Shinjukun aseman länsipuolella.


Itse liike on helppo paikantaa, kunhan löytää itsensä aseman eteläpuolelta ja suuntaa kohti isoa Koshu-Kaido -tietä. Matkaan menee jalan noin 15 minuuttia, mutta olin bongannut kartalta etukäteen myös tien varrella sijaitsevan postitoimiston, johon poikkesin heittämään tämänkertaiset postikortit (9 kpl, eikä tässä ollut edes kaikki joille olisi voinut kortin postittaa! Jos jäit ilman, pahoittelen, näihin meni jo nykyisellään postimerkkeineen yhteensä päälle 15e...). Kun tämä huolenaihe oli kerrasta hoidettu, keskityin vilkuilemaan maisemia valuessani vähitellen alas tätä vilkasta tietä, jota reunustavat rakennukset muistuttivat minua paljon New Yorkin toimistorakennuksista ainaisten ostoskeskus- ja muiden shoppailukompleksien sijaan. Kun aloin lähestyä oikeaa osoitetta, hämmennyin erään risteyksen kohdalla hetkeksi: miksi tämä alue näyttää niin tutulta? Vaikka olin toki lukenut läheltä löytyvän Lost in Translation -elokuvassa näkyneen Park Hyatt -hotellin, oli silti jännittävää pamahtaa niikseen samoille kulmille ilman ennakkovaroitusta. Myös Square-Enixin liike löytyi kadun toiselta puolelta vähän matkan päästä, joten mistään kovin mittavasta ekskursiosta ei onneksi ollut kyse. Tuossa auringonpaahteessa tosin mikä tahansa yli 10 minuutin kävely tuntuu aika saavutukselta... 

Suntori time!
Itse Squeenixin liike oli sekä ei ollut odottamani oloinen; tiesin sen ennalta olevan pienehkö, mutta enemmän yllätyin tarjonnan niukkuudesta. Dragon Quest -sarja on aina ollut Japanissa suositumpi kuin länkkärien suosimat Final Fantasyt, joten oli ymmärrettävää erilaisten limojen vievän about puolet liikkeen kapasiteetista. Erilaista keräilytavaraa kyllä löytyi, mutta aika hintsusti mitään sellaista, jota saatoin edes puoliläpällä itse harkita kantavani kotiin. Mielenkiintoisemmaksi muodostuikin toinen "kerros" (käytännössä kävelet ylös noin neljä porrasta, jotka ovat semisti petollisia vaikkakin kiiltelevät kivasti), jossa on vitriineissä esillä jos jonkinlaista korua Final Fantasyn (sekä etenkin Advent Childrenin) hahmoilta. Hintaa näillä sitten onkin reipppaasti yli 10 000 jenin lähes kaikilla, eli kyse on todella omistautuneiden fanien hommasta. Niinikään lasivitriineihin on tungettu erilaisia figuureja, joskin itselleni jäi vähän hämäräksi, mitä tekemistä esimerkiksi Uncharted, God of War, Batman: Arkham City tai Halo -figuureilla on yhtään minkään kanssa, mutta ei meillä niin tarkasti lasketa. Huomio kääntyy nimittäin äkkiä koko kaupan komeimpaan nähtävyyteen, eli lattiassa chillailevaan tosielämän kokoiseen patsaaseen Final Fantasy VII:n pääpahiksesta, Sephirothista.



Olen monissa eri yhteyksissä nähnyt paljonkin kuvia ko. patsaasta, joten oletin kuvaamisen olevan okei; kuten Katja aiemmassa postauksessa mainitsi, valokuvaaminen on kuitenkin kiellettyä lähestulkoon jokaisessa kuviteltavissa olevassa paikassa, joten tarkistin kaiken varalta vielä asian. Vaikken mikään pesunkestävä Sephiroth-fani olekaan, täytyy myöntää että onhan se aika vaikuttava kaikessa fotorealismissaan, ja kuin alitajuisesti huomasin itsekin vältteleväni suoraan lasin päällä kävelemistä. Mitä jos se vaikka herää! Millä mä sitten sitä päähän lyön, mainosviuhkallako! Koska Sephiroth ei kuitenkaan ole myytävänä, totesin poistuvani liikkeestä todennäköisesti tyhjin käsin (pieni Kingdom Hearts Aerith -avaimenperäkännykorumikälie hieman kiinnosti, mutta eh), kunnes bongasin lopuksi vielä yhden tuliaislahjan, joka tarttui kuin tarttuikin mukaan. Kyllähän täältä jokin todistusaineisto täytyy olla!


Ennen Koenjiin palaamista poikkesin vielä Shinjukun aseman itäisellä puolella Donkissa ostamassa parit sukat itselleni ja Katjalle, ja sain ihailla omaa kirkkaanpunaisena kuumuudesta kirkuvaa naamaani kaupan kattopeilissä. Kyllä varmaan irtosi japanilaisille hyvät naurut tästä ankasta, mutta minkäs teet... Itse keskityin nimittäin kuuntelemaan puhelimesta musiikkia ja sompailemaan ihmismassassa, ja kokemus oli kaiken kaikkiaan kyllä todella hauska. Ei siitä pääse mihinkään, New Orderin True Faithin kuunteleminen kohottaa tunnelman ihan missä vaan. Kiva oli silti palata myös takaisin Nekotalolle, josta poistuimme Katjan kanssa ruokaa ostamaan auringon vasta laskettua ja lämpötilan tasaannuttua. Seuraavien viimeisten päivien aikana vikat tonnit on lupa kuluttaa ostamalla kaikkia niitä ruokia ja herkkuja, joita ei aiemmin raaskinut: jos ei nyt, niin koska sitten! Toivottavasti huomenna alkava Awaodori-festivaali tarjoaa myös tämän osalta, sillä jos jotain olemme päättäneet niin sen, ettei keskiviikkona odottavaa Moskovan uusintakiekkaa lähestytä kurnivin vatsoin. Vika viikonloppu ja 100 lisäkiloa, täältä tullaan! -A

Under the sea


Pahoittelut laiskasta päivittämisestä! Airin väsäshti eilen jo kymmenen aikoihin ja itse en myöskään jaksanut ruveta kirjottamaan saatika miettimään, mitä kuvia tänne voisi iskeä. Airin lähti itsekseen kiertämään vielä Shinjukua ja minä taasen jäin yksin "kotiin" istumaan ja pelaamaan Game Dev Storyä, jonka yöllä latasin puhelimeeni (olen NIIN koukussa!!) Blogin päivittäminen jääkin tosiaan nyt minun harteilleni!


Eilen lähdettiin käymään vielä Ikebukurossa, jotta päästäisiin näkemään Sunshine City aquarium ja ostamaan Maijalle vielä pienet yllärituliaiset (jotka kyllä näytettiin sille jo, höhö). Odotin itse aika paljon tältä akvaariolta, sillä olin nähnyt aikaisemmin kuvia Okinawan akvaariosta ja unelmoin isoista haikaloista, mustekaloista sun muista. Harhailtiin hetken aikaa ja löysimme paikalle, paikallisen opastuksen kera. Liput maksoivat aikuisilta 1,800jeniä/kpl joka omasta mielestäni on aika tuhti summa paikkaan nähden, mutta kaloja ja pingviinejä oli pakko päästä näkemään taas! Kukaan ei varmaan ylläty siitä, kuinka paikalla oli ihan tajuton määrä ihmisiä, vaikka olikin torstai ja kello 3 päivällä. Lapsia, aikuisia ja vanhuksia tunkemassa jokaisesta rei'ästästä sisään. Odotan innolla, että pääsen kunnolla valittamaan aiheesta, mutta en vaan voi ymmärtää näiden ihmisten logiikkaa täällä. Yhden tankin eteen jäädään jumittamaan ikuisuudeksi, ja mitään reaktiota ei tapahdu, vaikka kuinka yrität ilmoittaa itsestäsi "Hei, mäkin tahtoisin nähdä sen merihevosen? Voisitko jatkaa matkaa, tässä alkaa olla aika iso jono?!". Samaten väistymispolitiikan kanssa. Jos huomaan jonkun tulevan käytävällä edestä, tai takaa, järkikin sanoo että pitää väistää sivuun. Täällä ei kuitenkaan. Täällä vaan ollaan, kuin ei huomattaisi ja sitten itse saa pyytää anteeksi olemassaoloaan, kun yrittää päästä läpi 10cm välisestä tilasta, kun tietä ei tehdä. Sitten kun pääset ohi, kuuluu takaatasi hymähtelyä. AAAAARRRRRGGGHHH!! Itse olen vielä yksi niistä ihmisistä, joka unohti mennä jonoon jossa hyviä hermoja jaettiin, joten voitte varmaan kuvitella millainen näky olen ollut, kun olen tiuskinut ja huutanut -ttua ja -keleä suomeksi kaikille. Saavat kiittää onneaan, etteivät ymmärrä mitä puhun.





Kerroksia tässä paikassa tosiaan oli kaksi, mutta alue jatkui vielä ulos, josta löytyi kahvila, pieni esiintymisalue ja loput eläimistä. Itse osuimme taas niin hyvään saumaan, että näimme sisällä rauskujen ja saukkojen ruokinnan sekä ulkona näimme parin papukaijan villin esiintymisen. Oma lempparini oli juuri tämä rauskutankki, joka oli ainoa iso tankki koko paikassa. Paikan pimeä tunnelma, sekä vedessä "lentelevät" rauskut saivat olon todella rauhalliseksi ja rentoutuneeksi (vaikka välillä pitikin purra huulta, ettei olisi mäiskinyt jengiä lättyyn). Tätä tankkia olisin voinut jäädä tuijottamaan tuntikausiksi. Palatakseni vielä rauskujen ruokintaan, siitä oli tehty meille vierailijoille oikein kunnon show! Tankkiin sukelsi nainen ja vierellämme ollut toinen nainen selosti, mitä tankissa tapahtuu ja mitä ruokaa rauskut syövät jne. Sukeltaja uiskenteli hetken aikaa ympäri tankkia ja kävi nappaamassa yhden isoimmista kaloista (en tosiaan tiedä, onko tuo jonkun sortin hai vai mikä?) ja rupesi halimaan sitä ja pyörittämään ympäri. Kala ei ollut tästä moksiskaan ja koko sali kaikui "kawaii" -huudoista. Itse olin myös aivan myyty ja olisin halunnut mukaan halimaan kalaa! Kalahali!!



ISOHALI!!

Esityksen loputtua jatkoimme matkaa ja törmäsimme seuraavassa altaassa, yksin uiskentelevaan, "Kiekkokalaan" aka Möhkäkalaan! Minä ja Viivi olemme henkeen ja vereen superkiekkomöhkäkalafaneja ja en ikinä olisi uskonut näkeväni kyseistä mötikkää livenä! Taas yksi rasti bucketlistiin pandan ja gorillan kaveriksi. Airinin lemppareita taisi ollakin söpöt meduusat ja rauskut. 

I'm just a lonely loner on a lonely road.





Sisältä löytyi toki kalojen lisäksi sammakoita, ihmeellisiä ötököitä, hylkeitä ja pari saukkoa. Itse en paljoa välitä sammakoista tai normaaleista, kotiakvaariokaloista, joten en niitä kauheasti jäänyt pällistelemään vaan kuljin aika vikkelään eteenpäin. Päädyimme lopulta perus tuliaiskauppaan, josta yritimme löytää vielä jotain meduusa-aiheista, mutta tuloksitta. Tuntuu, että puolet asioista mitä olet ajatellut hankkivasi paikalle päästyäsi, on kadonnut jonnekin kuin tuhka tuuleen. En vieläkään ole löytänyt yhtäkään alpakkaa, enkä tule koskaan löytämäänkään :( Pitää sortua ebayn maailmaan ja ostaa sikahinnalla sieltä. P**ka Japani, en mä ois mitään halunnukaan! 





Ulkona meitä tosiaan odotti vielä pingviinit ja pari muuta lintua, jättiläiskilpikonna sekä kolme huikeeta pelikaania. Vaikka itse en tälläisissä paikoissa kovin kauaa kuitenkaan viihdy (keskittymiskyky +-0), saimme silti jotenkin 1,5h päivästä kulutettua pelkkien kalojen pällistelemiseen.



anka.
En osaa oikein muuta tästä reissusta avautua, Airinilla ois varmaan ollut jotain hienoa sen sanavarastossa, mutta se päivittelee omasta seikkailustaan tässä mun jälkeen. Aijoo! Unohdin mainita siitä maailman pelottavimmasta hylkeestä.... Sillä oli ihan valkoiset silmät (oletan että se oli sokea?) ja se tuijotti suoraan sieluun, kun kuvasin sitä :''( Ahdistaa koko ajatus vieläkin ja ihme etten nähnyt painajaisia viime yönä (nukuin tosi huonosti kyllä..) Pistän videopätkän vielä postin loppuun ja katotaan, uskallanko itsekään edes katsoa sitä enää uudestaan...

THIS IS WHAT NIGHTMARES ARE MADE OF!1

video


En vastaa jälkikäteen saaduista traumoista -K

Wednesday, August 22, 2012

Shibuya & Harajuku & Trumpets

Eilen jätimme suosiolla postaamatta, sillä ajattelimme yhdistää Shibuyan lyhyen visiitin tämänpäiväisen Hartsa-ekskursion yhteyteen. Vikaa viikkoa siis viedään, ja shoppailut ovat painottuneet yhä enemmän (tai kokonaan) tuliaisiin. Tavallaan ihan lohdullista, sillä tietää että viimeiset päivät voi kuluttaa chillaukseen ja viimeisten kokemusten niittämiseen - viikonloppuna kun järjestetään täällä ihan kotinurkilla Koenjissa Awaodori-festivaali, joka kasaa yhteen noin 188 tanssiryhmää ja 12 000 tanssijaa esittämään kaduille perinteisiä japanilaisia tansseja. Paikalle on odotettavissa päälle miljoona katsojaa viikonlopun aikana, joten vilinästä ei ainakaan tule puutetta... mutta enemmän tästä tietysti viikonlopun aikana ja jälkeen!

Shibuyan kuuluisa Hachiko-patsas
Mutta palataksemme tiistaihin, suuntasimme siis takaisin Shibbeen vierailemaan parissa paikassa, jotka ensivisiitillä jäivät huomiotta. 109-ostoskeskuksen naapurista löytyy nimittäin 109-2, joka on suunnattu pääasiassa miehille. Kierros ylhäältä alas osoitti, että miespuolinen shop staff eli liikkeiden henkilöstö lienee vähän epätoivoista saadakseen rytkyilleen hiplaajia, sillä lähes jokaisella oli kovasti meille asiaa (jota kauppakeskuksen mölinässä tuskin edes kuulee). Onneksi alakerrasta löytyi makeita life sized Avengers-patsaita, pari kauppaa kun olivat ottaneet asiakseen myydä ko. elokuvaan ja sarjakuviin liittyviä paitoja ihan olan takaa.



100 jenin kaupan sekä Ghost of Harlemin uudelleenvisiitin lisäksi paljon muuta emme saaneetkaan Shibuyassa aikaan, joten skipataan suosiolla tähän päivään. Viimeinen vierailu Harajukuun oli huomattavasti lompakolle edullisempi kuin aiemmat, mutta Daiso (eli toinen 100 jenin ketjuliike) iski jälleen tarjoamalla kaikenlaista söpöä ja yleishyödyllistä. ("Hei mähän oon aina halunnu sydämen muotosen onigirimuotin!!") Näistä onneksi selviää alle kymmenellä eurolla yleensä ulos, mutta kävin itse vielä nykäisemässä mustina aiemmin Hartsasta löytämäni tummanharmaat henkselihaaremihousut, sekä parit feikkiylipolvensukkahousut ja Riitan toivoman lompakon. Olemme monta kertaa bonganneet ympäri Tokiota erilaisia idolijulisteita ja -kuvia myyviä kauppoja, mutta vasta tällä kertaa tajusimme astua sisään yhteen näissä huomatessani oviaukossa Golden Bomber -aiheisia julisteita.


Katjan koetettua onneaan pariin otteeseen avaimenperä-automaateissa suuntasimme paljon ansaituille crepeille, kun yhtäkkiä takaa kuului huutoa ja huomasimme kahden tytön juoksevan meitä kiinni.Esittäydyttyään nämä tytöt kyselivät meiltä muutamia kysymyksiä Harajukusta ja kiinnostuksestamme Japaniin, ja kertoivat sitten ensi tiistaina järjestettävästä muotitapahtumasta, johon haluaisivat meidät mielellään kutsua. Molemmat olivat siis muotialan opiskelijoita, ja tilaisuus olisikin ollut täysin varteenotettava visiitti, ellei lentomme lähtisi juuri samana nimenomaisena aamuna kahdeltatoista kohti Moskovaa ja siitä edelleen Suomea... Mikäli blogia sattuisikin lukemaan joku tällä hetkellä Tokiossa vieraileva taho, suosittelen kyllä ottamaan tilaisuudesta vaarin. Saimme tytöiltä käyntikortit, mutta valitettavasti niissä ei lue tarkempia tietoja tai nettisivuja, joten valitettavasti muistan tapahtumasta vain että se alkoi kuuden maissa illalla Takeshita Dorin läheisyydessä. Todisteeksi tästä hämmentävästä kohtaamisesta nappasin silti kuvan Katjasta ja tytöistä:


Pääsimme toki vihdoin sille crepekojulle, ja tällä kertaa luvassa oli mansikoita & mansikkajäätelöä ja kermavaahtoa, sekä mansikoita, suklaakastiketta, vaniljajäätelöä ja kermavaahtoa. On se ihan kiva ettei näitä oikeastaan saa Suomesta, tai olisin kuukaudessa emoaluksen kokoinen.


Loppuun täytyy vielä jakaa kaunis video, joka on soinut tässä Nekotalon kolkassa koko päivän loopilla (kuten nytkin). - A

Sean oot ihana! t. ulisevat apinat Tokiosta