Tuesday, August 28, 2012

This is how we eat it

Kahdeksan tuntia myöhemmin unta on saatu muutamien tuntien edestä elimistöön ja eväidenkin pariin on ehditty, kello seitsemältä aamulla Moskova on sateinen ja harmaa mutta tasan 12 tuntia tästä olemme jo Suomessa. Aaahhh! Viiden tunnin päästä eli keskipäivällä alkaa virallinen lähtölaskenta kun boardingin alkuun on enää neljä ja puoli tuntia. Kuten huomata saattaa, elämä lasketaan tällä hetkellä tunneissa, esimerkiksi näin: meillä on kuutisen jaksoa Housea, joihin kuluu 6 x 40 minuuttia. Pariin blogipostaukseen hurahtaa myös helposti pari tuntia, jos alkaa kovasti tarinoimaan. Niskaan huohottavista pikkupojista viis, kyllä tää lentokenttäepisodi taas selätetään kunnialla vaikka mikä olisi. Mutta jatkuvan uhon ja itsesuggestion sijaan kirjoittelen tässä toistaiseksi toisiksiviimeistä postaustamme, joka tulee käsittelemään siis ruokaa. Pohdimme tuossa ennen Tokiosta lähtöä, että vaikka Japanin osalta matkablogi tältä erää päättyykin, voisimme pitää Boku Questin elossa tulevia ulkomaanseikkailuja varten yleisesti. Nimi kun kielivalinnastaan huolimatta viittaa seikkailuihin noin yleensä - ja ainakin itselläni on luvassa vielä tämän vuoden puolella ainakin viikonloppureissu Kööpenhaminaan sekä lähes viikon mittainen yhden hengen matka Manchesteriin, joten kaikenlaista kätevää ja yleishyödyllistä voisi noiltakin ekskursioilta kirjoitella. Kuulolla kannattaa siis pysyä, joskin nyt siihen itse aiheeseen eli ruokaan.

Kuten todettua, emme Katjan kanssa ole ruokabudjetillisesti sieltä tyyriimmästä päästä: etenkin +34 asteen helteissä ei päivisin juuri nälkä tullut, joten söimme käytännössä kahdesti päivässä, aamulla (tai siis keskipäivällä, ketä me tässä huijataan) jotain pientä sekä illalla jotain täyttävämpää. Erikoistilanteita kuten okonomiyakiravintolaa tai tabehoudaita lukuunottamatta ruokavalikoimamme peruskiveksi muodostui Nekotalon läheltä löytyvä ruokakauppa Big A, josta löytyy kyllä elintarveikkeiden puolesta kaikki tarvittava. Uskaltauduimme pläräämään läpi tietenkin alueen konbinit, mutta ainoa toinen varteenotettava vaihtoehto Big A:n ohella löytyi Tesco Expressistä (Tesco!!) näppärine bento-lounaineen. Jääkaappi huoneessamme oli suht tilava, joten yleensä ostelimme sinne parin päivän tarpeiksi vettä, aamiassämpyliä ja muuta tuubaa, sekä kasasimme jääkaapin päälle armeijan noin sadan jenin pikanuudeleita.



Kuten siellä nokkelimmat voivat jo päätellä, tästä ei tule siis mitään "terveellisen ja ravintorikkaan ruokavalion ABC" -tason esittelyä. Kolmen viikon aikana kävi kyllä selväksi, että japanilaiset välipalat saavat karppaajan tekemään spontaanin polttoitsemurhan kertavilkaisulla, sen verran hiilaripitoisesta setistä on kyse. Aamiaisosastoksi meillä muodostuivatkin seuraavat nopeasti aamulla naamaan huitaistavat eväät: onigirit (pääasiassa tonnikalamajoneesi, toisinaan myös muut sokkona valitut maut pääsivät kokeiluun vaihtelevalla menestyksellä), yakisoba-dogit (kuvittele hotdog-sämpylän välissä nuudelia ja majoneesia ja olet asian ytimessä), nakkisämpylät (vähän lähempänä perinteistä hodaria, mutta levähtäneenä ja juustolla), pekonijuusto-sämpylä (kuvassa, semisti kuivakkaa) sekä tonnikalataskut (vaalean leipätaskun sisässä tonnikalaa ja majoa, tai vaihtelun vuoksi esimerkiksi munavoisekoitusta). Onigireihin kypsyttiin ekana (ajatuskin norista eli merilevästä tällä hetkellä puistattaa yliannostuksen takia), sitten alkoivat maistua pahvilta kaikki valkoinen pulla eli nuo tonnikalataskut ja nakkisämpylät. Tai no kaikki, ei se Big A:n valikoima kuitenkaan ihan niin kattava ole, että kolmen viikon rotaatiossa ei alkaisi kaikki tympiä.




Ilta-ateriapuoli pysyi varmaan ensimmäiset kaksi viikkoa itselläni suht muuttumattomana kuppinuudelikaavalla, ne kun ovat parhaimmillaan todella täyttäviä. Katja löysi epätoivon pyörteet ensin ja turvautui Tescon aterioihin, kuten rapeaan kanaan ja riisiin sekä mustekalapalleroihin eli takoyakiin. Minä sinnittelin halpislinjalla pidempään, lisäilemällä nuudelien kaveriksi esimerkiksi inarizushia eli tofukääreen sisään käärittyä riisiä; pari kertaa kokeilin myös alelaarista löytämääni muuta sushia kuten kurkkumakia (kyllä on niin gastronomisen classya tämä että itkettää). Pahemman puutteessa myös joku edellämainituista evässämpylöistä kävi taittamaan nuudelin alati enemmän ja enemmän puulta maistuvaa makua, mutta yliarvioin lopulta oman sietokykyni ja kippasin seuraavaa Nekotalon asukkia odottamaan loput avaamattomista paketeistani, kun ei vaan enää kyennyt. Katja oli luovuttanut jo paljon tätä ennen törmättyään myös epäilyttävästi kaalikeitolta maistuvaan kasvisnuudelikuppiin sekä muihin vastaaviin traumoihin. Viimeisinä päivinä uskaltauduin siis itsekin törsäämään bentoon ja kokeilin tuota rapeaa kanaa riisillä ja kaalilla, jonka kanssa solminkin kiihkeän rakkaussuhteen pariksi päiväksi (kävimme Katjan kanssa luovaa dialogia leperrellen kanalle pehmoisia kuten "I would take this chicken out on a moonlit walk in Odaiba" "I would introduce this chicken to my parents and make up the names of our future children"), kunnes viimeisen illan kana oli ikävästi jäntevää, minkä johdosta purin kihlauksemme ja toivotin kanalle onnellista elämää jonkun toisen sylissä. Tai bioroskiksessa.



Jälkkäriosasto onkin sitten vähän jännittävämpi tarinansa. Totesimme jossain vaiheessa reissua, ettei kyllä ole tehnyt mieli mitään makeaa, kunnes hetkellisesti molempiin iski armoton suklaanhimo. Japanilaiset eivät juuri suklaata harrasta (ainakaan samoissa määrin kuin suomalaiset), ja annoskoot ovat muutenkin aivan liian järkevän dieettimitoituksella tehtyjä. Löysimme silti pari pahetta, joita eksyi silloin tällöin ostoskoriin kuin vahingossa: kermavaahto- sekä kermavaahto&custard-täytteiset letut olivat ehkä tyypillisin näistä. Katja rakastui mansikkamaitoon ja osti pakkaseen mehujäitä, jotka toimivat vähän Harry Pottermaisesti olemalla joko tosi hyviä tai ihan kamalia. Itse ostin tuona suklaahimopäivänä paketin keksejä, josta löytyi kahdeksan yksittäispakattua (!!!! maaksi joka kierrättää näin hanakasti Japani on kyllä aika vammanen välillä) suklaakeksiä, jotka kuivuutensa ansiosta kestivät käytössä varmaan kaksi viikkoa. Vikoina iltoina toki ostelimme imeläpuolella vähän mitä huvittaa koska mahdollisuus oli, joten sen ansiosta saimme kokea sen toisen ääripään eli itkettävän makeat angel pie -keksit (vaahtokarkkia suklaakuoren välissä) sekä yllättävän meheän kaupan käärretortun. Sain myös aika slaagin ostaessani ihan perus punapapupullaksi ostamani makean patongin, jonka sisässä punapaputahnan lisäksi oli voita. Kyllä itkee nämä verisuonet, ja minä niiden mukana.

Käytännössä koko kolme viikkoa joimme persikkavettä, koska se nyt vaan oli parasta. Tämä persikanmakuinen vesi myös teki jostain syystä ärtyneelle kurkulleni paljon parempaa, kuin esimerkiksi normaali vesi... Itse olin myös etukäteen mieltynyt erilaisiin white water/calpis-juomiin, joten niitäkin kittasin silloin tällöin. Ekonomisimmaksi ratkaisuksi tuli kuitenkin ostaa 1,5 litran pulloja ja täyttää niistä vesipullo päivälle kuin ostella jatkuvasti automaateista uusia, joten persikkavesilinjalla mentiin pitkälti päivästä toiseen. Mukaan mahtui kyllä pari eksoottisempaakin kokemusta, sekä ystäväni kovasti rummuttama Mitsuya Cider -limsa, joka maistui aika lailla lähinnä spriteltä (Katjasta ihan purukumilta). Uudet juoma- ja makuelämykset ovat toisaalta jokaisen reissun suola, niin kokemus sekin itsessään. Koska tällä hetkellä viimeisistä Koenjissa vedetyistä jääkaappiherkuista on niin vähän aikaa, ei ikävä ole juuri ehtinyt iskeä; kuten ensi postauksen "Asiat joita kaipaan / en kaipaa Japanista" -listasta voi kuitenkin päätellä, eiköhän aika tee tepposensa ja nostalgia väritä monet näistäkin mauista uudelleen. -A

2 comments:

  1. eikäää, nyt mulle tuli kauhee ikävä Novelle sinkkiplussaa, sitä missä on aprikoosia ja jasmiinia. :((( te ja teidän persikkavedet!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Novelle sinkkiplussa aprikoosina on paras!!! Mitkään muut ns kivennäisvedet ei mee, sitä voisin litkiä loputtomiin. Harmi että se on "vähän" kalliimpaa kuin toi persikkavesi...

      Delete