Harajuku stole our money

Päivä lähti tänään vähän eilistä hitaammin käyntiin, mutta samaan malliin oltiin joskus ennen kolmea Koenjin asemalla valmiina uusiin seikkailuihin. Tänään määränpäänä oli Harajuku, joka Shibuyan ohella on monipuolisille vaateostoksille mielivien ensikohteita. Jos omaa lainkaan loltsari- tai jiiruernumenneisyyttä, on Harajuku tunnetusti SE paikka tulla palloilemaan omituisten rytkyjen ja hauskasti pukeutuneiden nuorten perässä. Tunnetuin Hartsan ostoskeskittymistä on Laforetin tavaratalon lisäksi Takeshita Dori, eli katu, jonka varrella on lukemattomia erilaisia putiikkeja eri tyylisuuntauksista kiinnostuneille. Joo, tämä on juuri se mesta johon ulkkarit voivat tulla kummastelemaan sitä miten eriskummallisesti ja personallisesti japanilaiset osaavat parhaimmillaan pukeutua... ja se paikka, johon kaikki oikeat katumuotia harrastavat ihmiset tulevat itkemään niiden laadukkaimpien ja parhaimpien merkkien kalleutta.

Vaikka Takeshita-katu on se pääturistikohde, piipahdimme ensiksi Laforetin puolella hypistelemässä läpi Algonquinsin ja Monomanian kaltaisia liikkeitä. Itselleni etenkin jälkimmäisen kaltaiset puljut myyvät vaatteita, joita on mahdollista mielenkiintoisesti yhdistellä ns. normaaliinkin pukeutumiseen, eli näyttää persoonalliselta kirkumalta silti viiden kilometrin päähän kävelevältä joulumainokselta. Harmi vain, että jos haluaa olla japanilaisittain upgreidatusti street style chic, tulee kassista löytyä myös sitä fygyä ilman luottokorttirajoituksia. Suurimmat trendit näkyvät toki heti myös Takeshitan pikkuliikkeiden tarjonnassa erilaisina halpisversioina, mutta pakko sanoa, että jos raha ei olisi rajoitus, kuskaisin kyllä silmää räpäyttämättä omat pennoseni todennäköisemmin juuri Monomaniaan kuin yhteen lukemattomista Backstreetin kaimoista. Ei sillä, luova yhdistely on aina parhaan tyylin salaisuus, jolloin halpismerkkejä ja kalliimpia brändejä voi yhdistää sulassa sovussa. Tästä johtuen suuntasimmekin Laforetista pian käänteisesti Takeshitan loppupäähän, josta aloimme tarpoa katua kohti sen alkua.

Tässä vaiheessa voisi jo disclaimerina sanoa, että jos muistatte sen "ei tuhlata rahoja alkuvaiheessa ellei ole ihan erityinen syy" -lupauksen, olisi siihen varmaan pitänyt iskeä jonkinlainen Closet Child -sivulause. Closet Child, eli käytettyjä japanilaisia katumuotibrändien vaatteita myyvä liike, on viimeisen 6-7 vuoden aikana imenyt enemmän rahojani kuin mikään muu netistä löytyvä lafka. Olin kovasti valmistautunut olemaan henkisesti vahva, mutta jos pitäisi nimetä mikään japaninmatkalla kryptoniitiksi koituva asia, olisivat ne juuri Closet Child, Tapioca (tästä lisää myöhemmin) sekä Kiiroitori (ja tästä). Harajukun liikkeessä alkavat ilmeisesti huomenna alennusmyynnit, mutta pois minusta että olisin chillisti tullut puskemaan väenpaljouteen päivää myöhemmin: bongasin nimittäin rekistä jotain mitä en muistanut edes halunneeni paikasta etsiä, eli valkoisen version yhdestä lempipaidastani. Kyseessä ei ole käytetty vaate vaan yksi ketjun myymistä pikkubrändeistä, ja kyseistä mustaa paitaa olen käyttänyt nukkaantumiseen asti, puhumattakaan kaikista niistä kerroista, kun joku on sitä spontaanisti kehunut! Kun valkoinen versio löytyi rekistä, lähti se suoraan kassalle, eikä kaduta yhtään. (Ei etenkään siksi, että olen meinannut ostaa sen netistä jo aiemmin, mutta joko ko. paita on ollut loppuunmyyty tai sen mukana pamahtavat mittavat EMS-postimaksut ovat karkoittaneet ostohalut tuonnemmaksi.) Koska hyytelöidyin jo edellispäivänä Marui Onessa BPN:n ja Peace Now:n liikkeiden kohdalla, nappasin mukaan myös käytetyn BPN:n paidan sekä Atelier Pierrotin pitkät housut. Housuja joudun vielä Suomessa tosin muokkaamaan, sillä en osannut varautua alkuvuoden salilla käynnin muokanneen pohkeitani pysyvästi perusjapanilaista lihaksikkaammaksi - mutta riippumatta siitä levennänkö pohjeosioita vai leikkelenkö housuista suoraan polvimittaiset, ei paljon ahdista käydä käsiksi 10 500 jeniä alunperin maksaneeseen vaatekappaleeseen kun itse lunastin sen 1 500 jenillä.

Closet Childiin paloi siis 8000 jeniä kertalaakista, mutta EI HARMITA. Ei edes, vaikka Takeshita-kadun samoaminen aiheutti vielä pari muutakin lankeamista mm. Bodylinellä ja Gal Fitissä. Nyt kasassa alkaa nimittäin olla kaikkea sitä, mitä ilman tänne lähdettiinkiin, eli sekä yläosia että alaosia, joita kolmen viikon aikana käyttää ilman liiallista ahdistumista paikallisten trendikkyydestä verrattuna omaan, enemmänkin Sörkän spurgun mieleentuovaan habitukseen. Vielä yhdet housut jäivät kummittelemaan, mutta todennäköisesti piipahdamme huomenna Harajukussa koluamassa ne alueet, jotka jäivät väliin viiden tunnin pyörimisen alettua jomottaa liikaa jalkapohjissa. Energiaa riitti silti vielä perinteisesti crepe-kojulle pysähtymiseen, sillä ei Harajukusta voi lähteä syömättä edes yhtä crepeä. Valkkasimme omiksi täytteiksemme mustikka- ja mansikkajuustokakun, eli toisen letun sisälle kermavaahtoa, mustikkakastiketta ja juustokakun palasen, sekä toisen samanmoisen mansikkakastikkeella. (Itke Matti itke, kyyneleesi ovat herkullisia!) Koska kumpaakaan ei huvittanut lähteä bongailemaan Harajukusta purikuramaattia, kävimme yhteisestä päätöksestä ottamassa päivän kuvat perillä Koenjissa ihan kotinurkilla. On se kätsyä!

Koska Katjalla ei ole mitään tähdellistä lisättävää ylläolevaan (tämä tappeli äsken 10 minuuttia päin persettä kudottujen ylipolvensukkien kanssa ja tahkoaa nyt minulle shardeja Theatrhythm: Final Fantasyssa kuin kunnon kotirouvan kuuluukin), tässä vielä hieno halpiskaupasta ostettu Rilakkuma-ostoskassi ruokakauppareissuille! -A