The Aftermath

Viimeistä iltaa viedään, joten jonkinlainen yhteenveto voisi olla paikallaan. Tänään iskin suosiolla ovenkahvaan Do not disturb -lätkän ja nukuin lähemmäs kahteentoista, peiton alla kun oli niin kivaa ja pehmeää leikkiä burritoa. Eipä luvassa mitään kovin mielekästä ollut muutenkaan; jätin suosiolla lauantain ihan laiskottelupäiväksi, jonka aikana tarkoituksena oli vain käydä kuvailemassa Tigerin kertakäyttökameralla muutamia lempipaikkoja sekä käydä vihdoin hakemassa Waterstone'silta valitsemani kirjat. Olin jo ihan ehtinyt unohtaa, millä tavoin Manchester (tai no, Market Street ja Arndalen alue yleensä) tulevat eloon viikonloppuisin – etenkin kun ulkona paistoi aurinko, eikä taivaalla juuri näkynyt kuin yksittäisiä pilvenhaituvia. Pakko se on siis myöntää: Manchesterissa ei satanut kertaakaan ollessani täällä. Olen nyt nähnyt käytännössä kaikki vuodenajat (kesä, syksy, talvi, kevät) ja kuivinta on selkeästikin akselilla kesä-lokakuu. Ei sillä, oikeastaan se loputon sade on ihan tunnelmallista.

Jotain random asuntoja kanaalin varrella, kelpais

Painelin siis ensitöikseni Portland Streetin kautta kohti Deansgatea, jossa kävin bongaamassa filmille ensimmäisenä Haciendan. En tajunnut ottaa puhelimella kuvaa, mutta eipä kyseisessä nurkkauksessa ole juuri nähtävääkään; aiemmin legendaarinen yökerho on tätä nykyä asuntokompleksi, jonka menneisyydestä muistuttaa vain nimi ja plakaatti seinässä. Jostain syystä minulle iskee niskaan myös ihan infernaalinen turistikompleksi, jos otan kuvia mistään tunnetuista musiikki-pyhiinvaelluskohteista, joten tästä johtuen en viitsinyt jäädä kovin pitkällisesti zoomailemaan kunnon kuvakulmaa. Kirkkojen ja muiden "normaalien" kohteiden kuvailu ei ole ongelma eikä mikään, mutta annas olla kun pitäisi taltioida jotain itselle merkityksellistä ja noloa... jokin itsesuojeluvaisto/oman kollektiivisen nörttiyden peittelymekanismi iskee pintaan ja äkkiä. Tästä syystä minulla on esimerkiksi vain pari otosta kuuluisasta Salford Lads' Clubista, jonka edustalla The Smiths aikanaan kuvattiin. Näistä toisessa näytän ihan Salkkarien Ismolta, koska nappasin hätäisesti MySpace-kuvakulmasta omakuvan sen sijaan, että olisin mennyt poseeraamaan rakennuksen eteen ystäväni kuvattavaksi. Kyllä on ihmisellä ongelmat. Mut ainaki oon käyny siellä hei!!1 Hipstercredua!111

Tää on kai jonkinlainen kirjasto

Jostain syystä aloin vähän ennen Deansgatea leikitellä ajatuksella, mitä tekisin jos joku tulisi kysymään minulta reittineuvoja. Tämä taisi herätä nähdessäni pari turistia kartta kourassa, ja ajatusleikkinä pohdin, osaisinko tässä vaiheessa jo kertoa jollekin reitin paikasta A paikkaan B. En kotikaupungeissanikaan kyllä muista jokaista pikkukatua ulkoa, joten vastaus olisi todennäköisesti "ei". Pyörittelin tätä ajatusta silti päässäni hetken, sillä yhä enenevissä määrin huomaan suuntaavani intuitiivisesti täysin oikeaan suuntaan jopa pienemmillä kaduilla seikkaillessani. Kun saavuin Deansgaten Waterstone'sille, olin jo unohtanut koko jutun ja kaivoin esiin kertakäyttökamerani taltioidakseni kaupan ulkopuolen, kun samassa viereeni pamahti keski-ikäinen nainen kartan kanssa kysymään neuvoa. Tiesin jopa mihin tämä oli menossa! Ja osasin auttaa! Amg! Kohtalon kouraa vai hassu sattuma? Mene ja tiedä. Aina on hauska huvittaa itseään pohdinnoilla siitä, kuinka paikalliselta näyttää. (Kertakäyttökamera kädessä? No jaa.)

Mistä tulikin mieleen eräs jo keskiviikolle sijoittuva tapahtuma, josta en muistanutkaan kirjoittaa: näin jo aikaa sitten (itse asiassa mahdollisesti Kööpenhaminan visiitin yhteydessä?) unta, jossa kävelin syksyisessä Manchesterissa kellastuneiden vaahteranlehtien seassa, ja tunsin oloni hassulla tavalla äärimmäisen rauhalliseksi ja onnelliseksi. Kun pyörin sitten muutama päivä sitten Castlefieldiin asti, jossain ennen Museum of Science and Industryä havahduin kadulla samaan näkyyn kuin aikanaan unessani: kadut olivat täynnä kellastuneita ja punertavia lehtiä, ja alueelta löytyy samankaltaisia vanhahtavia, peri-brittiläisen oloisia rakennuksia rauta-aitoineen ja puistoineen. Aika hämmentävää.

Waterstone'sissa alistuinkin sitten vihdoin kohtalooni ja kaivoin hyllystä Hookyn Joy Division-kirjan. No sillä nimmarilla tietty.

Parhaita toiveita vaan itelles apina

Päätin samalla myös laittaa elämän risaiseksi (tai näin kuvittelin naiivisti tässä vaiheessa) ja ostaa myös John Taylorin kirjan, joka olikin punnan kalliimpi kuin HMV:llä. No ei oo niin justiinsa, en kuitenkaan jaksaisi lähteä ravaamaan takaisin mikäli HMV:n ainoaa kappaletta ei löytyisi hyllystä. Kun painelin näiden kanssa kassalle, kommentoi myyjäni Hookyn kirjan olevan todella hyvä; vastasin, että koen hieman moraalista epäluuloa rahan syytämisestä Hookylle, johon myyjä vain naurahti ja totesi tämän jakaneen nimikirjoituksia urheasti aikanaan liikkeessä. Parempi olla hyvä kirja sit!! Okei ehkä olen vastarannankiiskeillyt ihan tarpeeksi, faktahan on se että niin paljon kuin koenkin suurta epäluuloa kaikkea Hookyn aikaansaamaa rahastusta kohtaan, ei minulla ole varaa itkeä koska olen kuitenkin juuri niin pelle että ostan ne tuotokset joka tapauksessa. Viimeistään se vaistonvarainen ärtymys, jota tunsin kirjahyllyllä silmäilemäni kopion napannutta tanttaa kohtaan (jos olis ollut vika nimmarikappale, niin ois voinut hyllyt lennellä), kertoo ihan tarpeeksi siitä että samassa nolossa veneessä tässä ollaan kaikki. Vihaa taiteilijaa mutta rakasta taidetta, vai miten se menee...

Kirjat laukkuun ja Deansgatelta kohti Manchesterin katedraalia. Tavallaan huvittavaa, miten nämä kaksi ylläolevaa kuvaa näyttävät kontekstista irrotettuna ihan jostain keski-englantilaisesta pikkukylästä revityiltä. Tuossa alemmasta kuvasta vasemmalla on rajattu pois jokin pubi, jonka ulkoterassilla tuntematon piripää räyhäsi itsekseen maailmalle. Kyllä on tunnelmallista! Kun pääsin Trianglen ja fudismuseon edustalle, näytti puoli Manchesteria päättäneen astua ulos kodeistaan juuri samaan aikaan kanssani, ja turisteilu olikin aikas kinkkistä siinä ihmistungoksessa. Hipsterteinien lisäksi sain todistaa brittiläistä emokideilyä vuosimallia 2012, aina mieltäylentävää. Market Streetillä oli käynnissä satojen lippulappusten tuputtajien lisäksi taas jokin tanssiesitys, ja pakenin suosiolla Bootsin kautta hotellille syömään lounasta:

Jeejee mustikkasmoothie, tuossa alhaalla oikealla porkkanakakkua

Eikun ei! Ennen Bootsia kohtasi nimittäin välttämätön paha, eli HMV. Yleensä "no jos mä katon vielä oisko siellä mitään kivaa..." -piipahdukset päättyvät kohtalokkain seurauksin, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Mukaan tarttui nimittäin vielä Tony Fletcherin kirjoittama teos The Smithsistä, sekä Kevin Cumminsin valokuvakirja Manchesterista ja sen bändeistä 70-luvulta eteenpäin. Näistä jälkimmäistä olen tosin kuumotellut Amazonissa, ja se on aina ylihintaisena jäänyt vielä ostoskorin ulkopuolelle. Nyt löysin sen £7 hintaan, great success. Yhteensä tämän matkan aikana paloi siis noin £60 kirjoihin, on aika hieno fiilis:

Mitään en kadu

Toisinaan pohdin, voiko ihminen omistaa liian monta samasta aiheesta kirjoitettua teosta. Jokin järkevä ääni päässäni haluaisi sanoa että joo, mutta jos jotkut hamstraavat vaikkapa toisen maailmansodan tapahtumista kertovia kirjoja ilman omantunnontuskia, voin minä kartuttaa käsikirjastoani 70- ja 80-lukujen brittimusiikista. Kai se raja joskus tulee vastaan? Ja ei, en tiedä millä ajalla näitä olisi tarkoitus ehtiä lukemaan, kotonakin odottaa vielä useampi teos avaamista. Joku päivä varmaan selvenee jokin syy sille, miksi omistan niin monta kirjaa masentavista 80-luvun taskubiljardinpelaajista. Jos vaikka pääsisin tv:n tietovisailuun ja voittaisin miltsin, ei sitä koskaan tiedä.

Havainnollistava kuva viime päivien aktiviteeteista

Minulla oli joka tapauksessa suuret aikeet lähteä vielä toistamiseen ulos illalla, mutta sitten laiskuus voitti. Tai no aloin selailla lounaan jälkeen tuota valokuvakirjaa, ja sitten kello olikin jo kuusi, ja sitten seitsemän. Totuuden nimissä tässä pitäisi varmaan myös aloittaa pakkaaminen, vaikka karsastankin hieman kaiken tuon kirjamäärän tunkemista pieneen lentolaukkuuni. Painorajat eivät onneksi tule vastaan, sillä jos en edes Japaninmatkalla saanut 23 kiloa täyteen, en saa sitä kyllä nytkään edes tiiliskiviä raahaamalla (joita osa noista kirjoista valehtelematta kyllä on). Myös Burger Kingissä oli tarkoitus piipahtaa, mutta koska lounas ajoittui niin myöhään, ei minulla oikeastaan ole niin nälkä että haluaisin mättää itseeni roskaruokaa. Onpas outo lause sanomanani, mutta joskus näin päin.

Ensi yönnä käännetään kelloja tunnilla taaksepäin, joten toivottavasti olen ihan ajallaan kentällä – lento lähtee kello 10:15 kohti Suomea. Piccadillyn asemalta menee junalla heittämällä vartti kentälle, joten ihan superaikaisin ei tarvitse hotellilta lähteä, hyvissä ajoin kuitenkin. Loput käteisvarat voisin joko tuhlata kentällä tai säästää joulukuista Lontoonreissua varten. Olo on kumman rauhallinen; vaikka Manchester on lempipaikkani koko universumissa tällä hetkellä, on ihan kiva palata myös kotiin, sillä lähtö ei tunnu niin lopulliselta kuin aiemmin. Tämä reissu on ehkä ollut vähemmän hurmiontäytteinen kuin muutamalla edeltävällä kerralla, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on ollut huomata kaupungin tulleen aidosti tutuksi. Kadut eivät tunnu enää yhdeltä isolta seikkailulta, vaan omiltani. En tunne itseäni lainkaan ulkopuoliseksi, minulle tullaan juttelemaan jopa asiakaspalvelutilanteiden ulkopuolella, ja nautin sattumanvaraisista kohtaamisista ilman pelkoa siitä, kuinka niissä pärjään. Ja Nintendo 3DS:ääni on kerääntynyt 10 uutta Miitä!

Vielä en tiedä, koska palaan seuraavan kerran Manchesteriin. Tavoitteenani on muuttaa kaupunkiin joksikin aikaa asumaan hamassa tulevaisuudessa, mutta tarkkaa päivämäärää en osaa vielä sanoa – aikaisintaan joskus ensi vuoden puolella. On kuitenkin huojentavaa huomata, että oma suhtautumiseni kaupunkiin on niinikään terveellä tavalla muuttunut; kaiken ei tarvitse olla superjännittävää ja ihmeellistä, kunhan se tuntuu oikealta ja luonnolliselta. Itse luomme kuitenkin yhteydet paikkoihin, niin kotimaassa kuin muualla. Siitä kai matkustamisessa on viime kädessä kyse.

Joulukuussa suunnataankin sitten Matin kanssa taas Lontooseen muutamaksi päiväksi Nickiä kiusaamaan, eli uusia päivityksiä tämän blogin puolelle seuraa jälleen silloin. Kiitos taas seurasta!