The Great London Escape pt 4

Ja niin koitti joulukuun 13. päivä, kun taivaasta satoi enkeleitä ja sateenkaaripaperisilppua tai jotain, eli toisin sanoen koko matkani kohokohta. Tietysti voisi sanoa silleen nätisti että kohokohtana oli ystävät ja Lontoo ja hörönlörön, mutta elämällä on joskus jännittäviä suunnitelmia: olin nimittäin jo matkan ajankohdan (10.-14.12.) varattuani bongannut netistä, että tässäkin postauksessa näkyneen biografiansa kirjoittanut John Taylor randomisti signeeraa vuoden viimeisimpiä kirjoja Brightonissa. Tätä täytyy ehkä pohjustaa seuraavilla tiedoilla: 1. John Taylor on Duran Duranin basisti, 2. vuosi takaperin lensin Manchesteriin asti katsomaan Duran Durania, 3. ????, ja 4. NO SIIS HEI NYT. Adrenaliini korvissa pauhaten muistan väläyttäneeni Nickille ideaa päivävisiitistä Brightoniin heti, kun tajusin rannikkokaupungin olevan noin 1,5h päässä Lontoosta. Eihän se oo matka eikä mikhään! Kun ennakkoon ostetut junaliput irtosivat vielä £12.50 hintaan edestakaisin per naama, oli homma aika lailla siinä. Asdfsfsd mää tapaan John Taylorin mitä on elämä

Ennen noloa fanityttöilyä toki voisin infoilla, että jos mielii Brittien sisällä junailla, kannattaa tsekata esimerkiksi National Railin sivut, joissa voi tehdä aika kattavaa vertailua eri juna-asemien ja yhtiöiden välillä. Briteissä kun ei toimi mitään paikallistä veeärrää joka monopolisoidusti jumittaa jengiä talvisin keskellä hornaa, vaan nyt niitä jumittajia löytyy pilvin pimein jotka kaikki tykkää hengata Lontoon ulkopuolella pahimpaan ruuhka-aikaan odotellen parin tunnin ajan raiteiden vapautumista. Mutta ei siinä! Tsägällä noita tarjouksia löytyy ja junailu voi olla huomattavankin huokeaa, eli kannattaa pitää silmät auki ja olla liikkeellä varhain.

Itsehän siis tähtäsimme noin kahden maissa lähtevään junaan, jolta kesti tunti huristaa Brightonin hoodseille. Juna-asemalta nappasimme mukaan classysti Burger Kingiä (Matin eka Burger King, aina hieno hetki) ja ahtauduimme enemmänkin lähijunan oloiseen kulkuvälineeseen joka kuljetti meidät aikataulun mukaisesti perille. Olin kartoittanut koko visiittiin reippaasti aikaa, sillä itse signeeraussessio alkoi kello 17 ja loppui kello 19, mutta koska ikinä ei voi tietää miten psykoottisesti paikalle on/ei ole tulossa jengiä, on parempi olla ajoissa kuin katua. Matka asemalta tukikohtana toimivaan Waterstonesiin luonnistui alle vartissa, ja koska kehissä ei vielä kolmen maissa ollut yhtään hysteeristä kämppijää, päätimme lähteä kiertelemään rannan tuntumaan ja tutkailemaan paikallista nähtävyyttä eli Brighton Pieriä eli laiturialuetta.

Brighton on maantieteellisesti aika hauska paikka, sillä ei-englantilaisittain sieltä löytyy maankohoumia vaikka muille jakaa ja keskusta muistuttaakin enemmän San Franciscoa kuin Lontoota. Kaupunki tunnetusti herää eloon kesäisin, jolloin se on niitä harvoja rantaresortteja mitä Englannista löytyy. Kalsan joulukuisessa viimassa meno oli vähemmän glamoröösiä, mutta kyllä se pier on käytössä silloinkin. Uhkapelien ja vähän huterien laiturilankkujen läpi vei tie aina huvipuistolaitteille, mutta tällä kertaa tyydyimme vain katselemaan vierestä. Omaa menoani haittasi yhä kivuliaammaksi muodostunut jalkakipu, mutta urheasti talsin mukana ja yritin parhaani mukaan kuvitella näkymiä ajankohtana, kun meno ei ole yhtä zombieapocalypsen nielemä. Kokemus tietty sekin! Poikkesimme vielä jonkun paikallisen pikkuputiikin kautta ja suuntasimme puoli viiden maissa takaisin Waterstonesin suuntaan, ja hyvä niin: ulos nimittäin oli kuin olikin muodostunut jo jonoa, jonka jatkeeksi sitten tuuppasin itseni. Tuli vähän vähemmän dorka olo kun tajusin etten ole ainut nolo ihminen, joka paikalle oli ilmestynyt....

Tässä välissä täytyy myös todeta, että itse järjestelyt pelittivät hyvin, mitä pitkän signeerauskiertueen viime metreiltä toki sopii odottaakin. Jonottajille jaettiin lappuja, joihin sai kirjottaa mahdolliseen omistuskirjoitukseen tuleva nimi kaikkien kollektiivista elämää helpottamaan; raapustaessani omaani "Airin" naurahti lappuja jakanut täti hyväntahtoisesti että "See, he'd never be able to spell that!" Siinä missä Matti katosi luopiona kirjakaupan syövereihin lämmittelemään, pitivät sekä Nick että Tory minulle vaihtelevasti jonossa seuraa, ja aina silloin tällöin ohi kulki ihmisiä ihmettelemässä mikä ihmeen norsujono kaupan seinustaa koristi. Reaktio oli noin 50/50 sekä "oho aijaa!" että "kuka v*ttu se on" ihmisten iästä riipuen, mikä kuvastaa aika hyvin omia tunnelmiani seisoskellessa varmaan ainoana alle 30-vuotiaana koko jonossa. Mut hei ei se mitään, tunnelma on tärkein!

Tää mun creepperi-ilme on niin priceless

Tunnelma tiivistyikin kellon lyötyä viisi, jolloin jono alkoi jopa vetää... Kaupan sisälle päästäessä kylmä ilma oli jo ehtinyt kohmettaa olon, mutta onneksi suomalainen on karskeisiin oloihin tottunut ja sulaa ajatuksen voimalla sekunnissa. Kun lähenimme jonon päätä, kääntyi edellä jonotellut nainen puoleemme ja pyysi Nickiä ottamaan itsestään kuvia signeerauksen aikana. Tory toimi puolestaan omana hovikuvaajanani, ja kaikki kiitos ja kunnia hänelle siis seuraavista kuvista. Itse kun muistan toimituksesta hyvin vähän oman vuoroni vihdoin tultua: stressasin etukäteen kuinka paljon aikaa saisin tärvätä signeerauksen yhteydessä, joten päädyin sitten sopertamaan jotain siitä kuinka oma kirjani on aika pahoinpidelty sen matkustettua mukanani Suomesta asti paikalle. Keskustelu menikin jotakuinkin akselilla "ai vautsi oot Suomesta asti, ei ollakaan oltu siellä aikoihin" [toim. huom. en tiiä ovatko olleet koskaan, toissa kesän Kaisafestin esiintyminen kun peruuntui] "joooo tulkaa uliuu kiitti moi" eli tästä mitä mieltäylentävimmästä kohtaamisesta voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että jos/kun bändi koskaan Suomeen pamahtaa, on se TÄYSIN MUN ANSIOTA, ET MIETTIKÄÄ SITÄ. Täysin. Joo.

iikk!!11

 

Loppuilta menikin typerässä hymyssä, etenkin kun eksyimme junaa odotellessa syömään kakkua läheltä löytyvään paakkelssipaikkaan. Kotimatkalla junaan tunki lössi rymyäviä teinejä, ja olo oli kovin kotoinen. Katottiin Hot Fuzzia, syötiin... jotain? (tai sit vasta tuona iltana tilattiin kiinalaista, brittierikoisuuksiin kuuluu aina se että parin punnan säästön vuoksi keitetään itse riisit/nuudelit) ja paineltiin pehkuihin, sillä perjantaina oli luvassa kotiinlähtö ja seikkailua bussiyhtiöiden kanssa. Koska itse päivä ei ole kovinkaan mielenkiintoinen eikä siitä ole kuvallista aineistoa, todettakoon siis että bussilippuja ostaessa printteri kantsis olla ja sateella on aika perseestä kaikki, mutta selvisimme hyvissä ajoin kentälle National Expressillä Golder's Greenin asemalta ja kotimatka meni kompastuksitta sekin kaikin puolin. Great success!