Saturday, August 17, 2013

LDN + MCR #1

Lähiaikoina on Boku Questin puolella luvassa tavanomaista enemmän elämää, sillä Kati suuntaa Barcelonaan aiheuttamaan yleistä epäjärjestystä useamman päivän ajaksi. Sitä ennen recappaan kuitenkin oman taannoisen reissuni, joka kohdistui ei-niin-yllättäen Englantiin. Näistä Lontoo ja/tai Manchester -matkoista alkaa tulla vähän liiankin itseääntoistava traditio, mutta katsotaan kuinka pitkäksi aikaa niistä riittää jotain fiksua sanottavaa. Marraskuussa suunta käy nimittäin jälleen Brittein saarille, kun pamahdan lempikaupunkiini katsomaan ensin yhtä Depeche Moden keikkaa, sekä sieltä edelleen Lontooseen junalla toista samanmoista todistamaan. Sitä ennen kuitenkin todistusaineistoa elokuun alkuun sijoittuneesta matkasta, jolloin raahasin Matin ensin Lontooseen, josta matkustimme sitten nelisteen ystävieni kanssa junalla Manchesteriin turisteilemaan pariksi päiväksi.

Ryanaireilu on tullut tutuksi vuoden sisällä aina Lontooseen suunnatessa, sillä vaikka se tuo kuvioihin omat säätönsä (lennot lähtevät Tampereelta ja Stanstedista pitää körötellä vähintään tunti kaupunkiin), on se toistaiseksi osoittautunut ex-opiskelijabudjetille suotuisimmaksi. Tälläkin kertaa itse lentoihin paloi jotakuinkin 100e edestakaisin per naama, ja bussiliput Tampereelle ja takaisin irtosivat yhteensä noin kympillä (kahden euron maanantaitarjousbussi a++). Olen tainnut aiemminkin tilittää Stanstedin busseista, mutta kerta kiellon päälle: eri kuljetusyhtiöitä löytyy monenmoista, näistä näkyvimmin esillä ehkä National Express ja Terravision. Yhdensuuntaisesta bussilipusta sai pulittaa n. £9; edestakaiset tulevat toki halvemmaksi, mutta ystävämme oli luvannut kyyditä meidät autolla kentälle lähtöaamuna eli fuck that shit. Terravision olisi ehkä ollut punnan tai pari halvempi, mutta dumppaa matkustajiaan vain isoimmille asemille Lontoon keskustassa. National Expressin ensimmäinen pysäkki, Golders Green, sijaitsee sen sijaan kahden metropysäkin päässä ystäviemme kodista, eli valinta oli aika helppo.


(Protip: kannattaa muuten tarkistaa mikä on bussiyhtiön kanta esim vuorolta myöhästymiseen. Lentomatkailussa myöhästelyt ovat tyypillisiä, ja joskus bussia voi vaihtaa lennosta itselleen sopivimpaan vuoroon. Esimerkiksi National Expressin sivuilla lukee kuitenkin kylmästi, että teoriassa tästä peritään erillinen muutosmaksu. Ryanair onneksi mitoittaa lentoaikansa reippaasti yläkanttiin, joten sillä matkustaessa voi odottaa olevansa ainakin 15 minuuttia ennakoitua aiemmin ulkona terminaalista.)

Omalla kohdallamme matka alkoi tosin hieman koomisissa merkeissä: painelimme jonottamaan NE:n jonoon edellisen vuoron peruutellessa ulos lähtölaiturista. 20 minuutin vuoroväleillä bussin odotus ei ole mikään uroteko, mutta kellon huidellessa kolmea seisoi laituri edelleen tyhjänä. Noin varttia yli körötteli paikalle jokin sekundabussi, joka kauhaisi mukaansa kaikki pelkälle Victorian asemalle matkustavat turistit; koska olimme itse menossa edelleen sinne Golders Greeniin, ei odottelulle siunaantunut vaihtoehtoa. Joskus puoli neljältä bussimme vihdoin saapui enkelkuoron säestämänä horisonttiin ja pitkä jonollinen lössiä kampesi itsensä kyytiin. Ehdin jo hetken riemuita ilmaisesta wifistä ja dokumentoin tapahtumien kulkua kavereilleni puhelimella, kunnes kaiuttimista kuului kuljettajan vaivaantunut kuulutus: käännytäänpäs kaverit takaisin, on nimittäin vähän kaput tämä linja-auto kun ei lakkaa oudosti kolisemasta, sori kovasti mut nyt kävi näin. Mikäs siinä sitten, takaisin kentälle ja uuteen bussiin (joka onneksi ilman pahempia kohtalonoikkuja ajoikin sitten sinne Golders Greenille asti ihan mukisematta).

Tuttu polku ja random gubbe
Onneksi meillä ei sentään ollut mihinkään kiire, tunnin heitto sinne tänne ihan sama. Olisin halunnut ottaa selvää löytyykö kioskeista tätä nykyä kuninkaallisen beibin naamalla varustettuja Oyster card -matkakortteja, mutta koska Matti kierrätti edellisreissun korttia ja itse olin varustautunut vuosi sitten toukokuussa saamallani Queen's Jubilee -kortilla (hei se on niin mauton että se on ehkä paras ikinä), jäi tämä vielä mysteerin peittoon. Itsehän olen siis aivan liian laiska palauttamaan Oystereitä, mutta onneksi niille tulee aika ajoin ihan oikeaa käyttöäkin. Pari pysäkkiä Northern Linellä etelään ja oltiinkin heittämällä Belsize Parkissa tutuilla kulmilla.

Itse perjantai kului vähän laiskanpuoleisissa tunnelmissa, sillä herättiin Matin kanssa jo kahdeksaksi alkuperäiseen Tampere-bussiin. Koska ystävämme Tory oli myös viettänyt ko. päivän töissä, oli ihan luonnollista tilata take-away intialaista ja tuijottaa monta jaksoa Archer-animaatiota kaiken matkustelun päälle. Nickin ja Toryn lukaalissa pyörii tätä nykyä myös kaksi kissaa, Mia ja Marlowe (edellisiltä nimiltään Bella ja Edward...), jotka alun arastelun jälkeen myös ottivat missiokseen kissankarvoittaa käytännössä kaiken näkösälle jääneen matkalaukuista petivaatteisiin. Kiskoessani kaulaan asti vanhan tutun Spongebob-peiton tuli uni äkkiä ja tervetulleena.

Perusmenoa: alle tunti perillä ja tilitän Nickille jostain Todella Tärkeästä

Päivän kohokohdat:

1 - Suomen päässä koneenpääsyä odotellessa pari riviä taaempana kaksi yläaste-ikäisen näköistä tyttöä pohti kuumeisesti mitä tarkoittaa 'priority boarding' -kyltin sana priority; he yrittivät johtaa tämän käännöstä esimerkiksi sanoista property, private sekä lopulta priority mail, mutta legenda ei kerro saivatko he koskaan täysin selville priorityn syvintä olemusta.

2 - matkalla Stanstedista Golders Greenille löytyy teiden varsilta lukuisia identisiä rivitaloja, joiden ikkunoissa roikkuu metrikaupalla laittoman rumaa valkoista pitsiverhoa. Kuka näitä ikkunoihinsa oikeasti ripustaa? Miksi? Millä vuosikymmenellä? Mitä on elämä?

3 - perillä meitä odotti läjä Creme egg -aiheista suklaata, mutta paras paljastui pakastimesta (tää alliteraatio alkaa olla kohta näköjään joku ongelma): Creme egg jäätelö!! !!! 111 Fuck the fitness feel the fatness ja sitä rataa, mitään en kadu

HUE HUE HUE

No comments:

Post a Comment